Syyskuu 2018: Ei kauhean zen
Viikonloppu, 31.8. - 2.9.2018
Ajankohdan sarjakuvasankari: Yoko Tsuno
Heikki oli vetänyt kokoon uuden roolipelikampanjan. Tällä kertaa tarjolla oli Suomeen sijoittuvaa Delta Greeniä. Jo ensimmäisessä pelissä hahmojen mielenterveys ropisi, pistooli puhui ja operaattorimme olivat melkein toistensa kurkussa kiinni. Tästä tulee luultavasti lyhyt ja intensiivinen kampanja. Pelipaikkakin oli kätevästi fillarointimatkan päässä kotoani.
Sunnuntaina päädyin jotenkin sarjakuvafestareille, ja sen innoittamana lainasin Tainan isältä sarjan Yoko Tsuno -albumeita. Olin lukenut näitä lapsuudessani ja muistan pitäneeni niistä silloin. En tiennyt lainkaan, miten ne olivat aikaa kestäneet, joten luin niitä hieman pelokkaana.
Tarinat olivat vähän pöhköjä, rytmi omituinen ja piirrosjälki epätasaista. Mutta: tarinan scifi oli ihan hämmästyttävän hyvää, varmaan parasta alkuperäistä pitkäkestoista sarjakuvascifiä mitä keksin. Valerian on kyllä ihan kivaa, mutta Yoko Tsunon tarinoissa on ehjä maailma ja järkevät säännöt. Kun tähän lisää vielä Hergén studiosta alkunsa saaneen Roger Leloupin uskollisen otteen paikkojen ja tekniikan kuvaamiseen, totean että pitänee hankkia tämä sarja oikeastaan ihan omaksenikin. Tämä muodostaa hienon jatkumon rakastamieni Tintti-albumien kanssa.
Maanantai, 3.9. 2018
Päivän ärsyyntyminen: Geoguessrin palvelimet eivät vastaa
Aloin viimein raapia kokoon suunnitelmia järjestelmälle (pienelle), jonka pitäisi olla toteutettu ensi vuoden alusta. Eihän tämä iso homma sellaisenaan ollut, paitsi että jos sen tahtoisi tehdä kunnolla, pitäisi myllätä parin muun järjestelmän perustukset. Onneksi en halua tehdä tätä kunnolla.
Yksityisen sektorin suunnalta kuului taas rekrytunnusteuja. Tämä osui jotenkin tosi huonoon hetkeen, kun samaan aikaan olin ahdistunut osaamattomuudestani ja eräs kollega kyseli minulta Tyhmiä Kysymyksiä. (Huolimatta siitä mitä väitetään, tyhmiä kysymyksiä on olemassa; eräs niiden alalaji on kysymykset, jotka ovat sekä huonosti muotoiltuja että väärälle taholle osoitettuja. Tämä kombinaatio tekee kysymyksistä lähes mahdottoman vastata. Jos lähtöolettamus on "not even wrong", kysymyksestä saa helpoisti todella tyhmän.) Niinpä tunnustelut saivat aikaan lähinnä hirveän imposter syndrome -ahdistuksen. Totesin, ettei töistä tule tältä erää mitään, ja painuin kotiin pelaamaan Dying Lightiä. Jonkinlainen liikunta olisi ehkä ollut järkevämpi puuha, mutta sitä ei nyt tullut harjoitettua. Manana, tai jotain.
Tiistai, 4.9. 2018
Päivän fiilis: Ahdistunut
Palavereja, kiukuttelevaa pilvipalveluteknologiaa, turhia yrityksiä tarttua asioihin, joita oikeasti pitäisi tehdä. Ehdin juuri ja juuri käydä salilla ennenkuin piti rientää kotiin vastaanottamaan pakettia. Sitten päädyin lukemaan ammattikirjallisuutta, jotta edes tietäisin mistä uhkaavassa rekrytoinnissa olisi kysymys.
Imposter syndrome jylläsi päässäni, eikä minulla ollut järkiargumentteja sitä vastaan. Mistä minä muka mitään tiesin? Ylläpitäjäurani oli käytännössä katkaistu kun minut siirrettiin esimiestehtäviin, ja ne ovat mädättäneet aivoni enkä sittenkään osaa niitä kovin hyvin. Keskinkertaisuudet ylennetään, pätevät ihmiset pysyvät siellä missä voivat loistaa.
Keskiviikko, 5.9. 2018
Päivän uusi kokemus: En muista aiemmin törmänneeni siihen, että mahdollisuudet ahdistavat. En olisi välittänyt oppia tätä itsestäni.
Piirrettyäni kaikenlaisia laatikoita ja istuttuani yllättävän ei-turhassa palaverissa lähdin aikaisin töistä. Painelin toiseen keskustan virastotaloon, jossa osallistuin keskusteluun, jonka voisi melkein sanoa olevan työhaastattelu.
Tyypillistä: ennen keskustelua olin aivan hermona, keskustelu jälkeen olin ihan posttraumaattisessa stressissä, mutta keskustelun aikana olin kuin itsevarmuuden ruumiillistuma. Sittenkin käytin ilmauksia kuten "I'd work on that, but in all honesty I've never done anything like it" ja "this sounds immensely difficult to me". En tosiaan halunnut bluffata itseäni suurempiin vaikeuksiin kuin missä jo olen. Tästä huolimatta haastattelijani, oletettavasti jonkinlaisena vitsinä, kierrätti minua toimistossa ja esitteli minut sanoilla "this is our new head of IT". Öh, joo, tuskinpa vaan.
En ole kuvitellut pelkääväni vastuuta, mutta ilmeisesti pelkään sittenkin. Tämä oivallus ahdisti minua koko matkan kotiin, samoin kuin se, etten tiennyt lainkaan mitä tekisin jos paikkaa oikeasti minulle tarjottaisiin. En ehkä viihdy nykyisessä työssäni, mutta stressaavuuden eskalaatio ei välttämättä ole oikea ratkaisu. En edes tiedä, selviäisinkö yksityisellä sektorilla mitenkään kun olen tällainen laitostunut yliopistovätys.
Torstai, 6.9. 2018
Päivän esineet: Uuden romaanin tekijänkappaleet
Eilinen haastatteluahdistus vaihtui jonkinlaiseen hallinnolliseen produktiivisuuteen, huolimatta siitä, että päivän avasi kolmen tunnin palaveri. Sen jälkeen painin henkilöstöhallinnon ja pienten teknisten detaljien kanssa, ja sain jopa käytyä salilla.
Postissa odotti laatikollinen kirjoja. Mitähän pirua näillä sitten vielä tekisi? Julkaisubileetkin ovat vasta kuukauden päästä.
Viikonloppu, 7.-9.9. 2018
Ajankohdan elokuva: Tonari no Totoro, jota en oikeasti ollut koskaan aiemmin nähnyt. Se oli kyllä todella hyvä.
Työpäivä oli jotenkin puuduttava, ja töistä kiinni pitäminen oli vaikeaa. Luovutin melko varhain ja siirryin kotiin. Nyt kun edellinen kirja oli saatu ulos, pitäisi alkaa oikeasti kirjoitella seuraavaa, mutta olin kohdassa, josta en pitänyt, enkä ihan tiennyt miten jatkaisin.
Karo ilmestyi myöhään perjantai-iltana viikonloppivisiitille. Suunnitelmana oli katsoa Totoro ja luolaretkivalokuvia sekä roolipelata. Näistä kaksi ensimmäistä toteutuivat, mutta lisäohjelmaksi tunki muutaman tunnin haahuilu Nuuksion metsissä sekä Karon juuri aloittamien AMK-opintojen matnat-puolen tukeminen. Eräs fysiikan tehtävä oli aivan suoraan scifi-pelini taustamateriaalista. Avaruudessa pyörivien kappaleiden tangentiaalisia kiihtyvyyksiä on mainio laskea.
Maanantai, 10.9. 2018
Päivän tv-sarjaehdokas: Ghoul. Intialainen kauhusarja, pitäisiköhän siihen tutustua?
Viime viikolla olin oppinut, että olin aivan pihalla aivan liian monesta teknisestä asiasta, jotka liittyivät työhöni. Niinpä käytin valtaosan päivästä perehtymällä dokumentaatioon ja kirjallisuuteen. Jotta tällaisesta olisi hyötyä, sitä pitäisi heti myös päästä käyttämään käytännössä, mutta vielä ei mitään tarpeellista skenaariota ollut.
Kotona puskin väkisin romaanikäsikirjoitusta eteenpäin. Vain sata sanaa, ja nekin olivat työn ja tuskan takana. Tämä kohtaus ei nyt vaan tahdo toteutua. Voisin sivuuttaa sen helposti, jos en piittaisi maailmani säännöistä, mutta koen, että fantsukirjassakin reilu peli on tärkeää. Jos joku asia on mahdollista yhdessä tilanteessa, sen pitää olla mahdollista myös toisessa.
Tiistai, 11.9. 2018
Päivän fiilis: Näköjään mistään ei tahdo löytyä päteviä ohjelmistokehittäjiä
Oli ihme, että kokousten täyttämän päivän jälkeen jaksoin vielä käydä salilla. Siellä olin ihan puhki. En tiedä, miten hyvä kombo on reipas fyysinen treeni ja samalla iPodista kuunneltava Greg Eganin jokseenkin monimutkainen äänikirja. Ainakin kaloreita palaa kun lihaksisto yrittää tehdä jotain ja aivo koettaa epätoivoisesti pysyä kärryillä aivan liian monimutkaisessa fysiikassa ja matematiikassa.
Greg Egan saa kyllä tehokkaasti tuntemaan oloni riittämättömäksi ja tyhmäksi, vaikka kirjat on kuitenkin kirjoitettu niin helposti lähestyttäviksi kuin ne suinkin voivat olla. Katsoin myös illalla Tainan kanssa Hot Fuzzin. ja koin vuorostani kateutta Edgar Wrightin tarinankerrontataidoista. Olisipa minulla edes puolet jommankumman osaamisesta.
Keskiviikko, 12.9. 2018
Päivän voimasana: Perkele
Koska pelaajani eivät osaa käyttää kalenteria, huomisen roolipeli peruuntui. Draamaprinsessana paiskoin taas lelujani ja mietin, olisiko tämä tulkittava kuulutukseksi lopettaa kyseinen kampanja kun sitä ei kerran saa pelattua. Oikeasti, jos kalenterinsa sössii, näkisin että oikeudenmukainen hyvitys on että sössijä joutuu itse vetämään peliä muulle ryhmälle.
Heittelin vähän pelipalasia kokoon, mutta kun tälle ei ollut varsinaisesti kiirettä, ajauduin muihin puuhiin. Kirjoittaminen olisi ehkä ollut hyödyllistä, mutta sen sijaan törmäsin uutiseen, että EU-parlamentti hyväksyi tekijänoikeusdirektiivin. Se vei lopunkin hyvästä tuulestani.
Torstai, 13.9. 2018
Päivän komedia: Punkinfinland-foorumin liikuntatunti-foorumirope
Teknisten haasteiden lisäksi kohtasin kommunikaatio-ongelmia, kun ihmiset töissä eivät osanneet viestiä järkevästi käyttämillään välineillä. Olo oli kuin Usenetissa 90-luvulla. Voisiko yliopisto tarjota henkilöstölleen pakollista viestintäetikettikoulutusta?
Koska roolipeliä ei ollut, kävin salilla ja jahtasin zombeja Dying Lightissä. Yllättävän kestävä tämäkin peli on. Se jaksaa edelleen viihdyttää, vaikka olen pelannut sitä jo 40 tuntia. Olen toki hidas ja huono.
Viikonloppu, 14.-16.9. 2018
Päivän ruoka: Feikkimiehen vegetariana
Fillarin puute on alkanut rassata, joten päädyin naapurin pyöräliikkeeseen juttelemaan tarpeistani. Täydellisessä maailmassa minun pyöräni olisi taittuva sähköpyörä, ja toki sellaisia onkin, mutta hyvät tahtovat maksaa yli kolme tonnia. Kellä sellaiseen muka on varaa? Ehkäpä ostan vaan jonkun halvan ja huonon luuskan, ja kiroilen sitten sen halpuutta ja huonoutta.
Lauantaina katselin Tainan ja Velman kanssa Iron Fistin tokaa kautta. Joo tiedän, Iron Fist, mutta toka kausi oli oikeasti parempi kuin ensimmäinen (mikä ei kieltämättä vaadi juuri mitään) ja hetkittäin jopa oikeasti hyvä. Juonenkuljetuksessa on korjattu Netflix-sarjojen pahimpia mokia, ja vaikka tämäkin sarja on aika hidas, se ei sentään ole aivan niin geologisen hidas kuin monet edeltäjänsä. Meachumin sisaruksia en jaksaisi katsella kyllä yhtään, mutta ylläripahis on erinomaisen creepy, ja Colleen Wing on yksinkertaisesti maailman paras.
Minuun ehkä eniten vetoavana detaljina sarjan parisuhdekuvaus on kerrankin ei-ahdistavaa: vaikka pääparilla on vähän hankalaa (ja ihmekös tuo, kun toinen parista on Danny the Dumpster-Fire Rand), he näyttävät enimmäkseen osaavan kommunikoida, ja lisäksi kumpikin tekee omaa juttuaan - ja molempien puuhat ovat jopa suht kiinnostavia. Tämä ja Americans ovat varmaan ainoat tv-sarjat, joiden parisuhteita olen jaksanut katsoa. Kertoo luultavasti minusta enemmän kuin sarjoista.
Lauantai-iltana oli vielä Jannikan synttäritkin, joissa puhuin tuttujen kanssa kirjoista ja roolipeleistä. Diilasin pari kappaletta romaaniani eteenpäin, ja jaksoin jopa jatkoille asti, tosin sieltä poistuin melko pian.
Sunnuntaina pääasiassa kirjoitin. Puskin hankalan kohdan läpi, ja illan tullen Näkymätön piiri 2:n ekan vedoksen sanamäärä oli kasvanut 1800:lla. Saisinpa pidettyä tällaisen tahdin, niin käsis olisi oikeasti keväällä suunnilleen valmis.
Maanantai, 17.9. 2018
Päivän popularisaatio: Näkymätön piiri 1 on alkanut näkyä kirjastojen tilauslistoilla
Istuin museon johtokunnan kokouksessa, ihan oikeana henkilöstön edustajana, koskapa varsinainen edustaja oli estynyt. En kuitenkaan antanut vallan nousta päähäni ja ryhtynyt vaatimaan jokaisesta asiasta suljettua lippuäänestystä, tai ajamaan Luxit-kampanjassa museota ulos yliopistosta. Onneksi näitä luottamustehtäviä ei ole enemmän, koska en tiedä miten tällaista hulluutta voisi estää jos tilaisuuksia tulisi jatkuvasti.
Kotona yritin kirjoittaa, mutta parin sadan sanan jälkeen distraktoiduin ja päädyin katsomaan Spring Breakersin. Olipa siinä hämärä elokuva. Se sai minut muistamaan, että Rakkautta & Anarkiaa alkaisi tällä viikolla, ja harkitsemaan osallistumista. Mutta näh, viikon elokuvafestari syö kaiken ajan ja rahan, eikä kumpaakaan olisi ihan liiaksi juuri nyt.
Tiistai, 18.9. 2018
Päivän kirja: Justin Cronin - The Passage. Croninin tyyli on todella lähellä Stephen Kingiä ja Jeff Longia, joiden en edes ollut huomannut olevan lähellä toisiaan ennen kuin tämä kirja muistutti molemmista.
Vuonna 2010 museolle hankittiin, vastoin toiveitani, epämääräinen puutarhatietokantajärjestelmä. Siitä on varmaan puutarhakokoelmaihmisille ollut iloa, mutta ylläpidon ja datanhallinnan kannalta järjestelmä on ollut aivan kuraa. Tänään söimme viimein kakkua sen kunniaksi, että kyseinen järjestelmä oli saatu kuopattua ja sen datat siirrettyä varsinaiseen kokoelmahallintajärjestelmäämme. Jos olisin 2010 tiennyt, että systeemi on meillä näin kauan, olisin ollut sen hankinnan suhteen vielä kriittisempi.
Salilla kävin läpi jonkun erikossuperrääkin, jonka jälkeen olin ihan kuollut. Työt vaan jatkuivat illallakin, kun siirsin virtuaalipalvelimen toiselle alustalle. YLlättävää kyllä, siirto sujui ilman minkäänlaista nikottelua. Ihan kuin tässä olisi vuosien aikana oppinut jotain.
Keskiviikko, 19.9. 2018
Päivän vajavaisuus: Tietynlaisten ihmisten dialogin kirjoittaminen on todella haastavaa
Käytin päivän moukaroimalla kasaan jonkinlaista henkilöstö-, tuote- ja prosessihahmotelmaa tulevaisuudelle. Pidän selkeistä vastuista, mutta välillä tuntuu siltä, että minun hahmottelemani vastuujako ei ole selkeää kenellekään oman pääni ulkopuolella elävälle. Lisäksi tiedän, että minulla on heikko silmä ihmisten osaamisen suhteen ja taipumus muutenkin olettaa, että ihmiset ovat pallonmuotoisia ja homogeenisen tiheitä. En tiedä, miksi minulle yleensä annetaan tällaisia tehtäviä. Varmaan, koska olen ainoa jonka aikaa kannattaa niihin haaskata.
Kotona sain vähän kirjoiteltuakin, vain 500 sanaa, mutta ne olivat käyneet melko tarkan seulan läpi. Katselin myös loppuvuoden siviilielämän kalenteria ja puistelin päätäni. Miten syksyni voi olla näin täynnä kaikenlaisia kissanristiäisiä?
Torstai, 20.9. 2018
Päivän fiilis: Voimaton
Olen kertakaikkiaan kyllästynyt uutisten seuraamiseen, enkä kuitenkaan osaa lopeettaakaan sitä. Tämä on sikäli huono asia mielenterveydelle, että jotenkin tunnun kuitenkin gravitoituvan huonojen uutisten suuntaan - muutakin kai on, mutta huolimatta yrityksistäni pitää huolta mielenterveydestäni en tunnu koskaan päätyvän lukemaan niitä. Olivat ne sitten USA:n yritys muuttua täydeksi rikollisjohdetuksi fasistimaaksi, Britannian halut vajota 1800-luvun alkuun tai Suomen hilpeä sivuluisu kovempaa oikealle, joka helvetin viestintäväline koettaa ajaa minua masennukseen. Ilmastonmuutosuutisia en ole halunnut edes katsoa: päivätyöni on jo tässä suhteessa riittävästi pimeyteen tuijottamista.
Koen jokaisen näistä asioista olevan henkilökohtaisesti minun syytäni. Enkä syyttä: keski-ikäisenä etuoikeutettuna eurooppalaisena minulla ihan viiteryhmällisesti on varmaan enemmän valtaa maailman asioihin kuin kenelläkään. Sittenkään en koe käyttäneeni etuoikeuksiani erityisen vastuullisesti, vaikka välillä yritänkin.
Koetan pitää huolta omasta terveydestäni ja olla vajoamatta masennukseen, koska tiedän, että minulla on tähän taipumuksia. Joskus se onnistuu paremmin, joskus huonommin. Tämä ei varsinaisesti ollut sellainen päivä, jolloin se olisi onnistunut paremmin.
Viikonloppu, 21.-23.9. 2018
Päivän erikoisuus: Memory foam -patja. Toimituusaika pari viikkoa. Saa nähdä, nukkuuko tällä jotenkin erityisen hyvin.
Liikunnan, patjaostosten ja Taikan penskan kuusivuotissynttärien lomassa ehdin hieman kirjoittaakin. Sanoja tipahteli dokumenttiin tuskallisen hitaasti, enemmän väkisin vääntämällä kuin ammattitaitoisen vaivattomasti. Myös deleted scenes -doku vaan kasvoi, kun hylkäsin puolet siitä mitä olin kirjoittanut, koska se vei tarinaa väärään suuntaan.
Lopulta, sunnuntai-iltana kymmenen jälkeen, sain olennaisen oivalluksen siitä, miten vaikeaa kohtausta pitäisi lähestyä. Kirjoitin vielä puolitoista tuntia, sitten totesin, että huomiseen työpäiväänkin voisi suhtautua jonkinlaisella vastuullisuudella, ja vetäydyin nukkumaan. Olisipa aikaa pitää viikon mittainen kirjoitusloma niin tarina saattaisi tulla, jos nyt ei valmiiksi niin ainakin hyvälle mallille.
Maanantai, 24.9. 2018
Päivän sanamäärä: 660
Ulkona oli kylmä, ja ihoni oli alkanut protestoida menemällä rikki kaikista tavallisista paikoista. Pitäisi taas alkaa kylpeä erilaisissa kortisonimössöissä. Syksylle kaavailtu larppikampanjakin peruuntui. Hyvänä puolena tässä oli, että nyt minulla on sittenkin pari vapaata viikonloppua ennen joulua. Huonona puolena: ei turkulaista kaupunkipelikampanjaa.
Huomasin myös, että kirjoittamisen kannalta parhaat ajankohdat ovat varhainen aamu ja myöhäinen ilta. Koska varhainen aamu menee töissä, kaikki kirjoittaminen kasautuu myöhäiseen iltaan. Tämä ei ole ihan hyvä, koska kirjoitusrupeamasta välittömästi unten maille siirtyminen ei oikein tahdo onnistua.
Tiistai, 25.9. 2018
Päivän fiilis: Barrikadeille tahtova
Äänikirjana kuuntelemani Mira Grantin Deadline kävi niin ärsyttäväksi, että ennemmin olin salilla kuuntelematta mitään kuin jatkoin sen parissa. Yritän varmaan kuunnella tämän loppuun kyllä, mutta voi tuska miten sitä inhoankaan. Kirja kaipaisi editoria, joka olisi leikannut pois 3/4 toistosta, mutta oikeasti kamelin selkää katkoo "valkoinen yläluokkainen 1% pitää kivaa zombiholokaustissa rah rah" -asenne, jota kirjailija ei ilmeisesti edes tajua. Kun luen ilmeisesti ainakin puoliksi sympaattiseksi tarkoitetun päähenkilön huokailuja siitä, kuinka ihanaa on olla valtateiden rekkahuoltsikoilla, koska niitä miehittävät aseistetut punaniskat jotka ampuvat kenet tahansa joka vähän näyttääkin zombielta, en voi olla kuvittelematta tätä nykyamerikkaan, jossa epäilemättä kuka tahansa joka ei näytä valkoihoiselta näyttää vähän zombielta, ja ammutaan "varmuuden vuoksi". Välillä olo on kuin Ayn Randia lukisi.
Hyvänä puolena, Mira Grantin ärsyttävyys sai minut katsomaan omaakin tekstiäni hieman kriittisemmin. Näkymättömän piirin päähenkilö on yhtä lailla etuoikeutettu pikku paska, mutta hän sentään tietää sen ja vähän häpeää sitä, että etuoikeutetusta asemastaan huolimatta hän ei oikein osaa olla. Muutkin keskushenkilöt ovat yhteiskuntaluokan kannalta katsottuna vähän ongelmallisia. Täytynee hieman säätää tätä, koska en halua välittää mitään kokoomuslaisia viestejä tajuamatta niitä. Ja pitäisi varmaan lukea Juhanan Tuhannen viillon kuolema.
Keskiviikko, 26.9. 2018
Päivän parhaus: Colleen Wing. Ei voi olla näin makeeta tyyppiä Netflixin Marvel-sarjassa, ei vaan kertakaikkiaan voi.
Päivä oli harmaa, ikävä ja masentava, ja fiilikset olivat sen mukaiset. Aivan yhtäkkiä syksy oli iskenyt, lämpötila pudonnut, puut heittäneet lehtensä, koko ajan satoi. Kirjoittaminen ei onnistunut, joten päädyin katsomaan tv-sarjoja.
YLlättäen, Iron Fistin kakkoskausi oli hyvä. On vaikea sanoa siitä enempää spoilaamatta, mutta jopa monet asiat, jotka siinä aluksi tuntuivat tyhmiltä, käännettiin vahvuuksiksi. Ei se virheetön tai ongelmaton ollut, ja Joy ja Ward olivat aika rasittavia, mutta hyvät jutut olivat niin hyviä, että ne moninkertaisesti korvasivat huonot. Oli tämä laadukkainta Netflix-Marvelia sitten Jessica Jonesin ykköskauden ja katsottavinta sitten Daredevilin ykköskauden.
Torstai, 27.9. 2018
Päivän fysiologinen pulma: Syksy on taas tuhonnut ihoni. Ärsyttävää.
Töissä raahasin bittejä pinosta toiseen. Se oli tylsää mutta välttämätöntä. Skippasin salille menemisen koska kylmässä ei huvittanut, ja kirjoitin sen sijaan lisää romaanikäsistä. 800 sanaa sain aikaiseksi, ja niistä varmaan puolet menee deleted scenesiin kun keksin paremman tavan eräälle kohtaukselle. Sittenkin ihan okei lopputulos.
Viikonloppu, 28.-30.9. 2018
Ajankohdan sähköpostikommentti: "Jos joku voi osoittaa, että olen näin joskus toiminut, olen hyvitykseksi valmis toimimaan vapaa-ajallani tämän uhriksi joutuneen henkilön tietotekniikkaorjana 8 tuntia rikkomusta kohden."
Perjantaiaamusta työsähköposti onnistui painelemaan minussa tasan vääriä nappeja. Kirjoitin historiallisen tylyn (mutta mielestäni vielä aivan asiallisen) vastauksen, jossa ensint vastasin kysymykseen, ja sitten kerroin, että asiat tapahtuivat tietyllä tavalla syistä, mikäli ne eivät miellytä, museon johtaja oli tuossa suunnassa. Olen itse selvästi taas aktiivis-aggressiivinen.
Karmisena rangaistuksena melkein heti sen jälkeen sain soiton kuun alussa olleelta privaattipuolen lafkalta. Sieltä pahoiteltiin prosessin venymistä, mutta kerrottiin, että minusta oltiin edelleen kiinnostuneita työtehtävään, talousasioita piti vaan vielä selvitellä. Vaikka tämä olikin uutisen pelottava ja ahdistava, on tämä oikeasti malliesimerkki hyvästä ongelmasta joka olla: liikaa valintoja liian harvojen sijasta. Tunnistin tottakai kognitiivisen harhan, joka ahdistusta aiheutti: nyt kun tilaisuus on, tuntuu heti siltä, että on jotain menetettävää, joko mikäli jättää tarttumatta siihen, tai mikäli tarttuu siihen, ja se osoittautuu virheeksi. Tämänhetkinen tila on arvokkaampi, koska siinä on sekä toteutunut duuni että potentiaali uudesta, mutta tila ei voi jatkua ikuisesti ja jompikumpi on valittava, mikä tietenkin johtaa tilanteen kokonaisarvon laskuun. Kai. En minä näitä tiedä.
Viikonloppu meni kuitenkin kirjoitellessa. Melkein pari tuhatta sanaa tekstiä syntyi, mikä on suunnitelmiini nähden aika oikea määrä. Välillä kävin Sipoonkorvessa haahuilemassa, pistäydyin Tainan faijan 70-vuotispäivillä ja pelasin Vihreän kuulan tokassa sessiossa. Tällä kertaa hahmoni ei ampunut ketään eikä tuhopolttanut mitään.