Elokuu 2018: Elämää ylläpitävät järjestelmät
Keskiviikko, 1.8. 2018
Päivän eclipsephasismi: Nuestro-habi. Ovatko nämä tahallaan keksineet avaruusasematyyppejä, jotka olisivat mahdollisen hankalia muuttaa 3D-malleiksi?
Flunssan hellässä syleilyssä olisi ollut kivempaa, jos ulkona ja sisällä lämpötila ei olisi ollut yli 30 asteessa. Alkuperäinen haaveeni oli ollut tehdä tänään etäpäivä sairaspäivän sijasta, mutta kun ajatukset kulkivat näin hitaasti ja hereillä pysyi korkeintaan tunnin kerrallaan, päätin hylätä tämän aikeen ja tyytyä potemaan.
Taina oli viimein löytänyt energiaa lukea romaanikäsikseni, ja äidinkielenopettajan pedanttisuudellaan paikantanut siitä noin miljoona välimerkkivirhettä. Hyväksyin nämä nöyränä. Sitten viimeinen editointikierros oli ohitse, ja käsis lähti taittoon. On vieläkin vähän vaikea uskoa, että asiat ovat edenneet tällaisella nopeudella.
Viikonloppuna pitäisi pelauttaa, ja koetin vähän valmistautua siihenkin. Tietysti nyt kun pää on kesäloman ja flunssan tyhjentämä pitäisi pelin käsitellä monimutkaisia newtoniaanisen fysiikan pulmia sekä avaruusasemaa, jolla on todella outo topologia.
Torstai, 2.8. 2018
Päivän paras idea: Pahvista tehty sokkeloleikki 10-vuotiaalle
Toipilaspäivänä en vielä uskaltautunut museolle, mutta etänäkin sain tehtyä valtaosan tarvittavista asioista. Into lähteä kotoa ei ollut suuri, mutta onneksi naapurin intialainen ravintola ylläpiti edullista lounasbuffettia ja houkutteli minut sillä hetkeksi työtuolistani.
Illalla kävin katsomassa Tainan kanssa Ant-Man and the Waspin. Pitkästä aikaa Marvel-leffa, jossa ei tarvitse kitistä huonosta toimintaohjauksesta ja epämääräisistä voimista. Elokuva oli tosiaan ensisijaisesti supersankarirymistely, joka osasi todella revitellä mahtavilla visuaalisilla tempuillaan ja jonka hahmoja käytettiin todella hyvin. Onko nyt todettava, että Peyton Reed on ainoa ohjaaja Marvelin tallissa, joka osaa saada toiminnan näyttämään hyvältä?
Viikonloppu, 3.-5.8. 2018
Ajankohdan joukkotuhoase: Antimateriaohjus
Perjantaina viimein selvisin museolle asti. Työpäivä siellä oli melko lyhyt; siirryin jo yhdeksi kotiin puhumaan kirjallisia ja leikkimään tutun lasten kanssa. Samalla kirjoittelin peliä ja laadin 3D-malleja.
Lauantaina pääsin taas pelauttamaan Devil and the Deep Black Skyta. Peli ehti käydä läpi vain puolet kirjoittamastani materiaalista, koska pelaajat eksyivät sosiaalipornon sokkeloon ja jotenkin siihen kului tunteja. Pelkän ihmissuhdehötön ohella pelattiin myös jotain, jota Eclipse Phase nimenomaan ei suosittele: avaruusalustaistelua. On tätä vähän näkynyt aiemminkin, mutta nyt kyseessä oli ensimmäistä kertaa ihan oikea sota-alusten kohtaaminen. Muutamaa juttua siinä en ollut ajatellut ihan tarpeeksi, mutta kokonaisuudessaan rakenne, jossa ensin valmistaudutaan monta tuntia ja sitten kaikki tapahtuu parissa sekunnissa tuntui etäisen uskottavalta. Ei tämä mitään realistista avaruustaistelua vieläkään ole, ja varsinaiset säännöt ovat aika abstrakteja. Osaisipa joku tehdä minulle maailmaan oikeasti soveltuvan avaruustaistelusysteemin, joka toimisi sillä tasolla, jolla pelaajahahmot toimivat - ei siis varsinaista vektorilaskentaa, vaan skenaarioiden pyöritystä ja arvioita siitä, mihin mikäkin ratkaisu voi johtaa.
Sunnuntaina olo oli jotenkin nuutunut ja nuha koetti tulla takaisin. Käytin päivän lähinnä lukemalla ja katsomalla Westworldin tokan kauden loppuun. Kyllä se ihan hyväksyttävän tasoisena pysyi. Illalla akvaarioonkin päätyi pari uutta kalaa ja uusi koralli. Nyt meillä on sitten vuokkokaloja. Ne eivät jostain syystä halunneet asettua vuokkoon, vaan pitivät enemmän Eyphyllia-korallista. Hämärät eläimet.
Maanantai, 6.8. 2018
Päivän ahdistus: Kaloja vaivaa jokin
Pidin lomapäivän vastineeksi työpäivästä, joka oli hypännyt ensimmäiseen varsinaiseen lomaviikkoon. Lomapäivä kuitenkin tuntui kovin työpäivältä, kun se alkoi ilmoituksella, että karmavector.org levitteli muka haittaohjelmia. Syyksi paljastui murrettu ja käytännössä unohdettu vanha wordpress, jonka pistin saman tien kiinni, mutta sitten piti vielä vakuuttaa mustalistaajille, että siivous on asianmukaisesti tehty.
Nuhainen olo piiritti. Iltasella meriakvaarion life supportissa tajuttiin olevan jotain pahasti pielessä. Kalat huojuiivat kuin humalaiset, ja toinen eilen hankituista vuokkokaloista näytti olevan aivan kuoleman kielistä. Yritimme nopeasti pelastaa sen, mutta liian myöhään: kala menehtyi tuntemattomiin syihin kello 20:30, kaikki elvytysyritykset epäonnistuivat. Taina mittaili vesiarvoja ja vaihtoi vettä, mutta senkin jälkeen puhdistajakalan ja yhden keltaisen parvikalan meno vaikutti huolestuttavalta.
Akvaariokriisi kesti ainakin kolme tuntia; sen jälkeen olimme käyttäneet kaikki keinomme, emmekä voineet kuin jäädä tarkkailemaan. Olin henkisesti aivan tohjona. En oikein hanskaa eläinten kärsimystä, etenkään sellaisten eläinten, joista olen vastuussa. En myöskään halua, että kotona tapahtuu yllättäviä kriisejä. Töissä asiat saavaat räjähdellä ja romahdella, mutta kodin pitää olla turvallinen paikka.
Tiistai, 7.8. 2018
Päivän teema: CSI Riutta-akvaario
Lomat olivat päättyneet muiltakin, ja jotenkin tuntui, että sairastelun ja pätkäilyn jälkeen tämä oli ensimmäinen ihan oikea työpäivä. Ainakin se sisälsi syyskauden ekan palaverin. Ihan hirveästi en ollutkaan ehtinyt näitä vielä kaivata.
Kotona akvaariokriisi jatkui, tai oli jatkunut yön aikana ainakin: yksi kala löytyi kuolleena, kaksi muuta oli kadonnut. Oletettavasti nekin olivat menehtyneet, ja niiden raadot ilahduttivat erakkorapuja ja kotiloita jossain kivikon sisällä. Sentään näytti siltä, että kulkutauti tai mikä epidemia nyt kyseessä olikaan oli ohi: jäljelläolevat kalat ja ravut olivat eloisia ja normaalisti käyttäytyviä, ainakin sen verran mitä niistä ymmärrän. Häiritsevää kyllä, emme vieläkään saaneet selville, mitä oikein oli tapahtunut. Kaksi kaloista oli näyttänyt jotenkin huonoilta jo tullessaan, ja epäilys oli, että ne olivat kuolleet vammoihin ja siirtojärkytykseen. Mutta mitä ihmettä oli tapahtunut kahdelle meillä jo ennestään olleelle kalalle? Tainan mukaan vesiarvot olivat olleet melko hyvät - nitriittiä oli ollut ehkä vähän enemmän kuin olisi pitänyt, mutta ei vaarallisuuteen asti.
Vesiarvot? Sairaus? Akvaariossa piilevä hirviö? Emme tienneet, eikä ollut helppoa keinoa saada tähän vastausta. Flunssa oli löytänyt Tainankin, joten tutkimus oli ehkä vähän väsyneempää kuin sen olisi pitänyt olla.
Keskiviikko, 8.8. 2018
Päivän tartunta: Conirutto on hypännyt minusta Tainaan
Päädyin baariin tapaamaan Toisen vuoden viiteryhmääni. Tällainenkin peli on tulossa reilun viikon päästä, pitäisi alkaa valmistautua. Larpit ovat niin työläitä. Sentään muistin, että eka peli oli ollut todella hyvä, ja sitä kautta löysin innon panostaa myös toiseen osaan.
Larppeja voisi olla hauska tehdä, paitsi että oikeasti kyllä ei olisi. Töissä yksinkertaisten puutarhajuhlien järjestäminen muistutti, miten vaikeaa yhteistyöproggikset ovat ja miten paljon inhoan ihmisiä, jotka kommunikoivat epäselvästi, sikäli kun kommunikoivat lainkaan. En tiedä, mitä tällaisille pitäisi tehdä; tuntuu siltä, että ne eivät koskaan opi virheistään, ja vain pahoittavat mielensä, jos niille sanoo, mitä ne tekevät väärin.
Löysin myös romaanini taittovedoksesta virheen tarinalogiikassa. Hyvähän tämä oli tässä vaiheessa huomata. Onneksi virhe oli aivan pieni ja korjattavissa kahden sanan vaihtamisella, mutta sittenkin moinen vähän kylmäsi. Viimeistä typoa ei koskaan löydä, sen olen jo hyväksynyt, mutta haluaisin uskoa, että juoni on järkeistettävissä ihan kuntoon.
Torstai, 9.8. 2018
Päivän pohdinta: Täytyykö kaikki hyllyssä olevat kirjat myös lukea?
Kesäloma tuhosi finanssini niin täydellisesti, että lukemiseen käytettävissä oleva budjettini on suunnilleen 0. Tämä on vähän synkkää, koska vaikka reissussa luinkin vähemmän kuin kuvittelin, näyttää luettavien kirjojen hylly silti hieman autiolta. Toki on kasapäin kirjoja, jotka tahtoisin lukea, mutta niistä pitäisi maksaa rahaa.
Toisaalta, lukulaite on myös täynnä sinne eri tavoin päätyneitä kirjoja, joita en ole joko jaksanut aloittaa tai jotka ovat syystä tai toisesta jääneet kesken. Vähän samaan tapaan kuin videopelikirjastossani, ehkä nämä pitäisi lukea pois ensin. Ehkä rahattomuutta voi pitää inspiraation lähteenä: laitteessa on kuitenkin lukematta on Michael Moorcockia ja Robert Blochia (joista ihan pidän), Aleksandr Solzenitsyniä ja Olaf Stapledonia (joita pitäisi lukea jotta sivistyisi) sekä Richard Morgania (joka lähinnä saa minut puistelemaan päätäni). Ehkä tämä olisi taas lukuhaasteen paikka: saan ostaa / lainata kirjastosta uutta höttöscifiä vaan, jos luen laitteellani ennestään olevan kirjan pois jokaista hankintaa kohti. Tällä säännöllä joutuisin kyllä ennemmin tai myöhemmin kahlaamaan kainaloitani myöten Fred Saberhagenissa ja Ray Bradburyssa...
Illalla akvaario-ongelmat jatkuivat. Toisenkin vuokkokalan menehtyminen ajoi meidät epätoivon partaalle. Tarkastelimme vainajaa, emmekä nähneet siinä merkkejä sairaudesta tai väkivallasta. Jäljelle jäivät masennus (toivottavasti ei), siirtoshokki (epätodennäköistä) tai myrkyt vedessä. Kehitimme pari teoriaa, joilla veteen olisi voinut joutua jotain myrkyllisiä aineita; vähän huolestuttavia, mutta sentään asioita, joihin voisimme vaikuttaa. Ratkaisuksi sovellettiin vedenvaihtoa, aktiivihiiltä sekä aiempaa parempia eristysprosesseja kotitalouskemikaaleista. Nyt pitää antaa akvaarion olla pari kuukautta, ja tarkkailla, miten se toimii.
Perjantai, 10.8. 2018
Päivän kappale: Drunken Lullabies, kuten monesti muulloinkin
Museo täytti pyöreitä vuosia, ja sen kunniaksi oli tänään Kumpulan puutarhassa henkilökunnan puistojuhlat. Olin jotenkin päätynyt mukaan järjestävään komiteaan, ja omana itsenäni olin lobannut bileille teemaa, hassua pukeutumista sekä musiikkia. Niinpä bileiden aiheena oli Taikametsä. Yllättäen jäyhät museoihmiset olivat pukeutuneet asiaankuuluvan villisti, ja vaikka alkuillasta satoikin, se loppui kun Dj hapan korppu [sic] pääsi aloittamaan soittamisen.
Bileet olivat erinomaiset: hyvää ruokaa, lyhyitä puheita, pari hilpeää kilpailua, ja aivan helvetisti tanssittavaa musiikkia pätevältä DJ:ltä. Neljän tunnin tanssisetistä pogotin tanssinurmella varmaan kolme Benedict-asussani. Musan välillä juttelin museolaisten kanssa fantsusta, larpeista ja rokkenrollista. Minulla ei varmasti koskaan ole ollut tällä porukalla näin mahtavaa.
Bileet jatkuivat puoleenyöhön. Järjestäjänä olin velvollinen pysymään paikalla loppuun saakka, mutta eipä ollut hirveästi halua lähteä aiemmin. Jos työkavereiden kanssa olisi aina näin mojovaa, töissähän voisi jopa viihtyä. Tanssisetin päättänyt Flogging Molly tuhosi jalat kyllä niin tehokkaasti, että kotiin ei olisi selvinnyt ilman autoa.
Viikonloppu, 11.-12.8. 2018
Ajankohdan poliittinen turhautuminen: Ulkoministerimme hehkuttaa aborttikieltoa Argentiinassa. Voisiko tämän primitiivin heivata hittoon luottamustehtävästään?
Bileissä oli tullut rokattua niin reippaasti, etten koko viikonloppuna jaksanut kauheasti liikkua. Sen sijaan pelautin Tainalle ja Karolle jatkoa Ranskassa aloittamallemme fantsuropelle. Lisäksi tartuin taas kirjoitustyöhön, kaivoin seuraavan romaanikäsisaihion naftaliinista ja aloin pistää siihen sanoja peräkkäin.
Meno oli aluksi varsinaista tervanjuontia, mutta lopulta kirjoitin päivän aikana noin 2000 sanaa. Niistä toki 500 päätyi saman tien deleted scenes -kansioon, mutta tämänkin otan vain hyvänä merkkinä: se, että jo kirjoitusvaiheessa tajuan, että tämä kohtaus ei tällaisenaan toimi ja pitää kirjoittaa jotenkin toisin, on indikaatio siitä, että minulla on jonkinlainen idea siitä, minne olen menossa. Ei se kovin selkeä idea vielä kyllä ole: minulla on joukko tarinaelementtejä, joihin tahdon päätyä, mutta sitä lukuunottamatta kaikki on vielä ilmassa. Kirjoittaminen on seikkailiua.
Maanantai, 13.8. 2018
Päivän tyytyväisyyden tai ahdistuksen aihe: Synthesys+
Aamupäivä oli tehokas, iltapäivä koomainen. Ei saa kyllä yhteiskunta minusta täyttä hyötyä irti kahdeksan tunnin työpäivällä. Kävi ilmi, että kunnianhimoinen EU-projektimme oli saanut rahoitusta, mikä oli tavallaan riemastuttavaa, mutta henkilökohtaisesti lähinnä ahdistavaa. Se tietäisi minulle lisää hallintohommia, mutta ei lisää resursseja niiden tekemiseen.
Kotona olisin voinut siivota tai olla muutenkin hyödyllinen, mutta sen sijaan katsoin Dunkirkin. Se oli minimalismissaan aivan murskaavan erinomainen elokuva, jotenkin täysin erilainen kuin Nolanin mikään muu teos, ja silti todella tunnistettavasti ohjaajan näköinen. Tämä olisi pitänyt käydä katsomassa teatterissa, ei kotisohva kerta kaikkiaan tavoita samanlaista ahdistusta ja klaustrofobiaa.
Tiistai, 14.8. 2018
Päivän fiilis: Hyödytön
Vihdoin sain jopa käytyä salilla. Kesäloma oli käynyt jonkinlaisesta liikunnasta, koska voimat eivät olleet täysin hukassa, eikä flunssakaan ollut minua ihan rapakuntoon vienyt. Mitään muuta aikaansaavaa päivään ei oikein sisältynytkään: tekstiä syntyi vain parisataa sanaa, töissä piirtelemäni laatikkoleikit joutivat saman tien roskikseen, eikä edes viestintä ulkopuolisen maailman kanssa oikein toiminut.
Keskiviikko, 15.8. 2018
Päivän edistys: Näkymätön piiri 1 saa kansikuvan ja takakansitekstin
Viimein pääsimme eroon olohuoneen nurkassa olleesta ylimääräisestä akvaariosta. Kolmesataalitrainen hirviö ja sen alapuolella ollut kaapisto löysivät uuden kodin ja ne saatiin roudattua ulos loppuillasta. Tämän jälkeen olohuone näytti vaihteeksi kohtalaisen tyhjältä.
Torstai, 16.8. 2018
Päivän typerät hankenimiet: HiLife ja LoLife
Vihdoin jostain löytyi työdraivi. Huolimatta siitä, että päivän hommat olivat samaa tympeää hallintosoopaa kuin aiemminkin, puskin niitä eteenpäin huomattavalla tarmolla, ja löysin kenties jopa uuden tavan suunnitella omat työni. Se perustuu dediksiin, mutta mikäpä ei.
Kahdeksan tuntia hallintotyötä väsyttää, joten kotona en jaksanut kirjoittaa tai tehdä mitään muutakaan kovin vaativaa. Aloittelin uudestaan Invisible, Inc:in, koska onhan se nyt typerää, että minulla on kirjastossa Klein peli, johon en ole muka päässyt kunnolla sisään. Kävin myös Tainan kanssa katsomassa kandidaattia olohuoneen uudeksi sohvaksi. Kallis se olisi, mutta vastaisi hyvin tarpeitamme.
Toinen vuosi 2, 17.-19.8. 2018
Viikonlopun kappale: Muse - Starlight
Omasta kurjasta arjestani siirryin vielä viikonlopuksi vielä pari pykälää kurjempaan suuntaan. Postapokalyptisen larp-kampanjan toinen peli käsitteli yhteisömme kesää, ja oli puitteiltaan yltäkylläinen: ruokaa riitti, päivänvaloa oli paljon eikä kellään ollut kylmä. Tätä varjosti kuitenkin se, että läheskään kaikki ihmiset eivät olleet käsittäneet, että kesä ei ole agraariyhteisössä loma- vaan työaikaa, sekä huoli talvivarastojen riittämisestä. Henkilökohtaisella tasolla hahmoni terveys alkoi pettää ja toisaalla ihan oikeaan fasismiin valunut naapuri muodosti uhan.
Jälkeenpäin tuntuu siltä, että suurin osa pelistä kului tiskihuollossa, se kun oli melkein ainoa tilan työ jota jalka- ja käsivaivainen hahmo pystyi tekemään. Tästä huolimatta pelikokemus oli lähes virheettömän laadukas, sekä emotionaalisesti että älyllisesti monipuolinen. Synkkyyden läpikin hahmon optimismi jaksoi kantaa, ja pari tilannetta kääntyi niin yllättävällä tavalla, etten ole tällaista koskaan larpeissa kohdannut.
Pelin loputtua muutamat pelaajat valittivat vatsatautioireista, mutta itse olin onneksi nämä väistänyt. Pääsin kotiin välikohtauksetta. Peli jätti jälkeensä ambivalentin fiiliksen: yhtäältä olisin halunnut jatkaa hahmojen tarinaa saman tien, toisaalta peli oli fyysisesti niin kuormittava, että oli hyvä päästä siitä takaisin omaan laiskan sohvaperunan elämääni.
Maanantai, 20.8. 2018
Päivän hyötyliikunta: Huonekaluroudaus
Larpista toipuakseni olin ottanut vapaapäivän, ja käytin sen pelaamalla Invisible, Inc:iä. Olin kimmonnut tästä pelistä pois viimeksi sitä kokeillessani, mutta nyt viimein pääsin siihen kunnolla sisään. Harmillista kyllä, se ei ollut samalla tavoin pitkä kuin vaikkapa Shadowrunit, eikä liioin yhtä monipuolinen. Toisaalta, sen mitä se teki, se teki ehkä paremmin kuin juuri mikään muu. Ei ihan ylitä Mark of the Ninjaa Klein mestariteoksena, mutta lähelle pääsee.
Ostimme myös uuden sohvan. Sohva ei mahtunut hissiin. Asumme 9. kerroksessa. Oli hieman työlästä.
Tiistai, 21.8. 2018
Päivän larppisankari: Rosa, joka ainakin kolmesti pelissä riisui muut hahmot aseista puolivahingossa
Kokouspäivän jälkeen jaksoin käydä salilla, ja sitten siirtyä Kaislaan Toisen vuoden jälkitapaamiseen. En tiedä, auttoiko se merkittävästi pelinjälkeiseen mielialavaihteluun tai bleediin, mutta ainakin hetkellisesti se tarjosi minulle ymmärtävän ympäristön pelistä puhumiselle.
Larppien psykologiset vaikutukset ovat kyllä jännittäviä. Välillä tuntuu siltä, että pelit sotkevat pään täysin ja jättävät jäljelle vain dysfunktiota. Välillä tuntuu siltä, että omat ongelmat tuntuvat pieniltä ja helposti ratkeavilta kun niitä vertaa hahmon ongelmiin. Ehkä tämä on syy siihen, miksi useammat pelit rakennetaan tragedioiksi kuin onnellisiksi tarinoiksi: on palkitsevampaa palata oman elämän pariin, jos se on parempi kuin hahmon elämä. Toki tämä toimii vain pelaajille, joiden elämänhallinta on kunnossa. Jos oma elämä on painajaista, ei siihen takuulla auta, että larppikin on.
Koska Toinen vuosi oli ollut minulle ja hahmolleni lopulta positiivinen kokemus, on omaan elämään palaaminen ollut enemmän raskasta kuin helpottavaa. Sentään oma elämäni ei ole tällä hetkellä mikään kasa raunioita, ja suurin henkilökohtainen stressin aihe on työprojektit tai akvaarion oireilu.
Keskiviikko, 22.8. 2018
Päivän huvitus: Tärkeä Venn-diagrammi
Apatia vallitsi. Koska töissä ei ole poikkeuksellisen stressaavaa, diagnosoin syyksi larpinjälkeisen alakulon ja suunnan puutteen. Pitäisi todella tarttua seuraavaan isoon projektiin, joka olisi Näkymätön piiri 2, mutta energiaa ei oikein ollut.
Niinpä tyydyin lukemaan uutisia Trumpin hallinnon esille tulevista rikoskytköksistä ja pelaamaan aivottomia räiskintäpelejä. Viimeistään ensi viikolla pitää ryhdistäytyä ja alkaa tehdä jotain oikeasti järkevää, mutta tänään en vaan jaksanut.
Torstai, 23.8. 2018
Päivän helpotus: macOS:in päivittäminen toiseksi uusimpaan versioon rikkoi vain yhden jatkuvasti käyttämäni ohjelman, ja senkin sai korvattua kaupallisella tuotteella. Vaan kovin kaukana ovat ajat, jolloin uutta käyttisversiota tervehdittiin riemulla.
Jotenkin päädyin Taiteiden yöhön, tai ainakin Teurastamolla pidettävään night marketiin. Teurastamo ei muuten ole mitenkään hyvä nimi paikalle, jonka pitäisi houkutella ihmisiä; ainakin minulle tulee välittömästi halu välttää paikkaa, jonka claim to fame on eläinten joukkosurma. Sinne kuitenkin päädyin, koskapa Ebu ja Satu olivat maassa ja Taina järjesti meidät samaan paikkaan heidän kanssa.
Meno Taiteiden yön tuossa kolkassa ei ollut minulle mitenkään erityisen kiinnostava. Käytin iltani lähinnä syömällä palkitsevan tulista vegekebabia ja juttelemalla kiipeilystä sekä muista jännittävistä puuhista. Raporttien mukaan sveitsiläispariskunta on muuttamassa Zürichiin, mikä on varmaan sveitsiläisintä mitä voi keneltäkään odottaa. Oletan, että tämän todellisena syynä on, että Ebu aikoo tehdä kaikkien aikojen suurimman pankkiryöstön ja kadota sitten jonnekin Kaukoidän vuorille. Pitäisi varmaan ilmoittautua mukaan, ties vaikka moinen keikka tarvitsisi pätevää köysitoiminta-asiantuntijaa.
Ajankohdan ärsyttävä hahmo: Kyle Crane, geneerisistä geneerisin white dude, jolla voi jo äänestä päätellä olevan lyhyt ruskea tukka ja parransänki.
Ruokavalio on lähtenyt luisumaan vegaaniseen suuntaan. Maito on jo kauan sitten korvattu kauramaidolla, mutta nyt näköjään juustotkin ovat alkaneet vaihtua juustonkaltaisiin vegaanisiin juttuihin. En voi väittää, että ne olisivat yhtä hyviä kuin oikea juusto, mutta kai niiden syöminen silti vähän vähemmän karjataloutta tukee. Mihinkään täyteen vegaanisuuteen en ole tähtäämässä, mutta hieman voisi rajoittaa ruokavalioni ekologista kuormaa.
Energisen ja liikkuvaisen viikonlopun sijasta käytin valtaosan ajastani sisällä pelaamassa Dying Lightiä. Ensivaikutelma pelistä oli positiivinen - tämähän sijoittuu Iraniin eikä geneeriseen amerikkalaiseen kaupunkiin - mutta päähenkilön kauhea jenkkimongerrus sekä epämääräinen rytmi vähensivät intoani. Mongerruksesta pääsi eroon vaihtamalla puhutun kielen saksaan, rytmi jäi vielä ratkaisematta. Mutta kyllä tätä ihan pelaa.
Jos en videopelannut, katsoin elokuvia. Uusi Mission: Impossible oli oikein reipas, mutta Rogue Nation pitää edelleen paikkansa sarjan parhaana. It: Chapter One oli viehättävä ja parissa kohtaa hyvin nokkela, mutta epätasaisesti ohjattu eikä oikeastaan pelottava. En tiedä, olisiko se toiminut kankaalta paremmin.
Maanantai, 27.8. 2018
Päivän haave: Olisinpa geologi
On aivan omanlaistaan harmia lukea pitkää kirjaa ja tajuta sadan sivun kohdalla, ettei se ole oikeasti kovin hyvä. Koska jätän kirjoja harvoin kesken, päädyn kuitenkin lukemaan koko roskan, mutta sen sijaan, että työmatkoillani olisin innoissani siitä, että saan lukea varttitunnin, olenkin ärtynyt ja toivon, että kirja loppuisi kohta. Tietysti voisin jättää kirjan vain sikseen, mutta koska kuvittelen olevani itse kirjailija, oletan että myös huonoistakin kirjoista oppii asioita.
Tämänkertaista ärtymystä tarjoaa Becky Chambersin The Long Way to a Small, Angry Planet. Sen opetusarvo on lähinnä kertoa minulle, millaisesta hahmokerronnasta en pidä. Täysin en ole vielä teesejäni muodostanut, mutta minua ärsyttävät ainakin: aikuiset henkilöt, joiden tunnetila poukkoilee kuin teinillä, jatkuvasti ylipirteät ja yliaktiiviset henkilöt, täysin samaa mieltä kaikesta olevat henkilöt. Tämä johtaa lastenkirjamaiseen kerrontaan, jossa hahmot ovat yksi- tai korkeintaan kaksiulotteisia, kaikki on aivan liian helppoa, ja suurin draama tulee siitä, kun joku tekee aivan liiaksi jostain pikkuruisesta kärpäsestä härkäsen. Tuntuu siltä, että viime aikoina juuri tällaista kerrontaa on tullut vastaan melko paljon, ja jollain tavalla se saattaa olla leimallista nimenomaan young adult -tyylisille kirjoille. En ollut edes tajunnut, että TLWTASAP kuului tähän nimenomaiseen kategoriaan. Ehkä sen ei ollut tarkoitus kuulua; en tiedä.
Lukemisen lisäksi kävin seuraamassa Etelämanner-yleisöluentoa, jossa mm. museon geologian tiimin vetäjä kertoili tarinoita Antarktikalta. Taas syttyi halu tehdä työkeikkaa tuolla. Vilkaisin suomalaisen tutkimuksen logistiikasta huolehtivan FINNARP-puljun sivuja, mutta ilmeisesti suomalainen proggis on niin pieni, että puhdasta tietotekniikkaihmistä ei tarvita. Ehkä Antarktika sitten jotenkin salaperäisesti tekee kaikista ihmisistä päteviä aateekoon kanssa, koska normaalisti tuntuu siltä, ettei tutkijoita tai muitakaan voi jättää viikoksi ilman IT-tukea.
Puoliltaöin käväisin lentokentällä heittämässä Velman kotiin ja kuulemassa pikaisia tarinoita Eurospeleosta. Ei ilmeisesti ollut kaikkein parhaiten järjestetty tämänvuotinen luolakonferenssi, eikä sääkään oikein suosinut.
Tiistai, 28.8. 2018
Päivän uusi tuttavuus: Peter Capaldin tähditämä Doctor Who
Henkilöstöhallinnollinen kriisi meni onneksi ohitse vähällä draamalla, mutta kuten usein käy, se nieli ison osan työtehostani. Sosiaalivaurioinen neurootikko on kyllä juuri väärä ihminen toimimaan esimiestehtävässä.
Töiden jälkeen kuuntelin Velman pidempää kertomusta Eurospeleon meiningeistä. Ilmeisesti kokeneilla luolailijoilla on vaan korkeat standardit sille, mikä on oikeasti hyvä retki. Olen kyllä huomannut tätä itsessänikin: luola saa olla todella kiinnostava, jotta se tuntuu tekemisen arvoiselta. Ja lähestymisen kesto saa olla korkeintaan 20% luolassaoloajasta.
Keskiviikko, 29.8. 2018
Päivän eräänlainen roolimalli: Alex Wilder
Etäpäivän jälkeen kävin salilla, jossa iski yllättävä pahoinvointi kolmen vartin jälkeen. Päätin kuunnella kroppaani ja välittömästi lopettaa riehumisen. Painuin kotiin peiton alle. Vähitellen paha olo väistyi. Mikä lienee hetkellinen myrkytystila.
Koska en oikein voinut tehdä mitään järkevää, ajauduin katselemaan Runaways-sarjaa HBO:lta. Eka jakso oli jättänyt minut siinä määrin kylmäksi, etten ollut koettanut palata tämän pariin, mutta nyt kun niin viimein tein, löysin sarjasta paljon hyviä puolia. Hahmot olivat ainakin ei-stereotyyppisiä, ja etenkin superpahiksia käsiteltiin hienon moniulotteisesti. Toki tämä oli Runawaysin vahvuus myös sarjakuvassa, mutta hyvä ettei sitä ollut pudotettu siirryttäessä televisioon. Entistä enemmän tosin kaipaan MCU:n yhtenäisyyttä elokuvien ja television yli, koska se vaan lisäisi näihin erillisiin sarjasaarekkeisiin niin paljon kaikkea.
Torstai, 30.8. 2018
Päivän lelu: Uusi työpuhelin, johon mahtuu kaksi sim-korttia. Nyt voin vähentää aina mukanani roudattavien laitteiden määrää. Olisipa puhelimessa e-ink -näyttö, niin voisin käyttää sitä myös lukulaitteena.
Palavereiden ja tietomurtoyritysten välissä sain kuulla, että romaanini oli tullut painosta. Olen selvästi ihan täysillä rutinoitunut ammattikirjailija, kun reaktio moiseen oli vaan "tämä on ihan jees". Toki moisen viestin maagisuutta vähentää paitsi romaanieni julkaisemisen arkisuus, myös tieto siitä, että romaani luultavasti tulisi uppoamaan samalla tavoin jälkiä jättämättä kuin Epäsoinnun periaatteet. (Tosin: tämä on hitusen epäreilu mielipide - Epäsoinnun periaatteita lainaillaan edelleen ahkerasti kirjastosta, ja se on varmaan tavoittanut enemmän ihmisiä kuin mikään roolipelituotteeni ikinä.)
Ulkona oli sateista ja harmaata. Soisin kesän jatkuvan elokuun loppuun saakka, mutta ei näköjään sitten.
