<

>

Heinäkuu 2018: Sveitsin ympäri

Sunnuntai, 1.7. 2018

Päivän huvitus: Lemmikkieläinkampaamo Garlstorfissa. Kai koiriakin pitää trimmata, mutta tämä on vähän suurempi yritys kuin mitä tuollaisesta olettaisi.

Heräämme Ruotsin aamuun, nautimme laiva-aamiaisen ja sitten hyökkäämme moottoritielle kohti etelää. Tylsä Etelä-Ruotsi aukeaa edessämme, ja ajamme sen halki vuorotellen. Uuteen autoomme kolme ihmistä tavaroineen mahtuu yllättävän hyvin: takapenkillä on rinkka ja vähän roinaa, mutta takamatkustajalla on silti hyvin tilaa olla ja vaikka nukkua. Selvästi hybriditoyotamme on soveltuva tarpeisiimme.

Karo ajaa ex-ammattikuskina aika reippaasti, ja nielemme kilometrejä hulppealla tahdilla. Tanskan siltojen automatiikka on yhtä ei-toimivaa kuin aiemminkin, ja GPS:mme koettaa ohjata meitä lautoille vaikkemme tahdo. Mutta lopulta selviämme Saksaan asti. Taina huristelee autobahneilla meidät vakiomajoitukseemme Haus Otteen, jossa olemme kerrankin ennen pimeää. Ensimmäistä kertaa koskaan ehdimme katsella ympärillemme Garlstorfin kylässä, joka on omituinen retro-Kauniainen juuri Hampurin eteläpuolella. Tyypillisen keskieurooppalaiset talot ja kasvillisuus tekevät paikasta todella sympaattisen oloisen vierailla, vaikkei siellä varmasti tahtoisikaan asua.

Suoriudumme petiin melko varhain. Ensimmäinen road tripin päivä menee aina pelkkään ajamiseen, kun Suomesta on niin turkasen pitkä matka yhtään minnekään.

Maanantai, 2.7. 2018

Päivän eläin: Papukaija

Haus Ottessa katselemme edessämme odottavaa säätä. Se näyttää aika pahalta. Ilmeisesti koko Keski-Euroopan päälle on saapumassa valtava saderintama, joka peittää tulvan alle aivan kaikki alueet, joihin voisimme edes kuvitella menevämme. Vaihtoehtoisia suunnitelmia pompotellaan, mutta aamun valossa toteamme, että voisimme luottaa siihen, että Ötztalissa sateet ovat kuuroja, eivätk katkeamattomia.

Niinpä jatkamme alkuperäiseen suuntaamme, mutta kun tänään on vielä kaunis ilma, lisäämme matkan varrelle piipahduksen Frankfurtin viereisellä via ferratalla. Se ei ole mikään suunnaton menestys. Kyltitys on huonoa, sää on porottava, ja kun reitti lopulta löytyy, se on sekä typerästi pultitettu, puutteellisesti varusteltu, että enemmän via kuin ferrata - pari polkua, ja välillä hölmöjä kaapeleita. Maisematkaan eivät suuremmin vakuuta. Jos tämä olisi ollut oma ensikosketukseni touhuun, en olisi siitä kauheasti innostunut. Vakuutamme Karolle, että useimmat viat ovat tätä parempia.

Autobahneilla Karon kaasujalka on erinomaisen raskas, ja hän ajaa kuin saksalainen. Audien laumat tuntuvat vaihtuneen volkkarilaumoihin, mutta muuten meininki on samaa kuin aiemminkin. Yllättäen olemme Stuttgartin kohdalla seitsemän aikaan, joten päätämme pysähtyä sinne. Viemme auton Rosensteinstrasselle, maksamme euron parkkimaksua, ja lähdemme puistoon etsimään papukaijoja. Niitä ei näy eikä kuulu. Olen pannut parkkimittariin tyhmän vähän parkkirahaa, joten joudun lähtemään puolen tunnin haeskelun jälkeen takaisin kohti autoa lisätäkseni rahaa mittariin. Pari minuuttia käveltyäni kuulen jumalatonta möykkää valtavasta puusta parinkymmenen metrin päästä polulta. Keltapääamatsonithan siellä mekastavat.

Papukaijojen näkeminen on selvä parannus päivään. Pari minuuttia katselen niiden hiiviskelyä pitkin oksia, mutta sitten joudun rientämään takaisin autolle. Taina ja Karo jäävät vielä geokätköilemään ja ottamaan valokuvia.

Yöksi Taina on löytänyt meille keskustahotellin halvalla. Palvelu on töykeää eikä aamiainen sisälly hintaan, mutta huone on aivan jees ja lähistöltä löytyy halvalla vegeruokaa. Syömme hummusta ja vetäydymme yöpuulle, vuoteeseen luultavasti viimeistä kertaa vähään aikaan.

Tiistai, 3.7. 2018

Päivän saavutus: 24 eri maiden rekkarit bongattu jo ennen Itävallan rajaa.

Yö on levoton. Oletettavasti jalkapallokisoista johtuen pihalla turistit möykkäävät amuneljään, ja vaikka omat unenlahjani tästä selviävätkin, Taina ja Karo nukkuvat levottomasti. Silti lähdemme liikkeelle jo ennen yhdeksää. Huolimatta univajeesta Karo päätyy jotenkin rattiin, ja sitten taas paahdetaan sataakuuttakymppiä kohti etelää. Parissa tunnissa olemme Itävallan rajalla. Välittömästi ympärillämme kohoaa vuoria ja tiet muuttuvat serpentiiniksi. Hyppään rattiin, jotta muut voisivat ihailla maisemia.

Sää käy ennustetun epävakaiseksi, ja vaikka ulkona on lämmintä, taivaalta ropisee välillä sadetta. Längenfeldissä rekisteröidymme leirintäalueelle. Saamme saman paikan kuin viime vuonna. Kun alamme rakentaa telttaa, alkaa aivan oikea sade sekä hirmuinen tuuli. Kotimme pystyttäminen osoittautuu varsin haastavaksi, mutta lopulta se onnistuu kuitenkin. Sitten meillä on eeppinen teltta, leirintäalueen suurin, kaksi makuuhuonetta, olohuone ja kuisti, ja sen ovelta näkyy vuoria. Näin pitää asioiden olla.

Sade sabotoi kiipeilysuunnitelmat tältä päivältä. Teemme safkaa ja kävelemme lähiseudun kauppoihin shoppailemaan. Mukaan tarttuu uimapuvun puolikkaita, kenkiä ja via ferrata -hansikkaita, sekä parin seuraavan päivän ruuat. Illan päätteeksi kävelemme vielä läheiselle Oberriedin kiipeilyseinälle vilkaisemaan reittejä. Illan päätteeeksi Karo ja Taina tuhoavat roseviinipullon, itse tyydyn litkimään mehua.

Keskiviikko, 4.7. 2018

Päivän reitti: Captain Hook, 5b

Aamu valkenee aurinkoisena. Syömme aamiaista verkkaisemmin kuin toivoisin, ja koetan patistella matkatovereitani liikkeelle ripeästi. Se onnistuu suunnilleen niin hyvin kuin voisi kuvitella. Niinpä ehdimme Oberriedin kalliolla kiivetä vain yhden reitin ennen sadetta.

Pakenemme kalliolta Söldeniin, jossa shoppailemme lisää kenkiä ja tykötarpeita. Karo löytää kiipeilytossut, Taina lähestymiskengät. Kun sade tuntuu hieman hellittävän, suuntaamme takaisin Oberriediin, muttemme kiipeilemään, vaan Lehnen Wasserfallin via ferratalle. Minä ja Taina olemme suorittaneet tämän reitin jo viime kesänä, mutta lopun köysisilta vesiputouksen yli jäi väliin. Nyt aiomme korjata tämän puutteen. Karokin pääsee nauttimaan ensimmäisestä kunnon via ferratastaan kun kiemurtelemme ylös korkeaa kalliota kaapelin varassa. Melko pian alkaa sataa, mutta se ei merkittävästi tätä toimintaa haittaa.

Reilussa tunnissa saavutamme vesiputouksen huipun. Kaapelisilta sen yli on hurja kokemus, mutta turvanarut tekevät siitä lastenleikkiä. Näköalat ovat mahtavat. Kyllä tämä kelpaa minulle.

Laskeutumiskävely on vähän tuskallinen. Palaamme leiriin syömään ison illallisen. Sää on kirkastunut, joten kiipeilyseinä kutsuu jälleen. Pari melko helppoa liidiä selätetään, ja sitten kun pimeä alkaa laskeutua, palataan kotiin nukkumaan. Päivä on ollut melko toiminnallinen, mutta näillä säillä pitää tehdä asioita kun tilaisuus suinkin on.

Torstai, 5.7. 2018

Päivän saavutus: Romaanikäsiksen editointi reippaasti ennen deadlinea

Huonot säät ovat alkamassa, joten eilen teimme suunnitelman: heräämme aamulla aikaisin, emme syö aamiaista vaan nappaamme evääksi hedelmiä ja croissantteja, ja menemme saman tien kiipeilykalliolle. Tavoite on saada sisään pari tuntia kiipeilyä ennen kuin ukonilma ja sade käyvät päälle.

Suunnitelma toimii yli odotusten: parin tunnin sijasta kiipeilemmekin neljä tuntia. Helppoja liidejä, haastavia yläköysiä, mitä vastaan nyt tuleekin. Kalliolla on pari ruotsalaista joiden kanssa rupattelemme, ja koetan uudelleen onneani 6b+:n Arabika-reitissä, jota en viime vuonna päässyt. En pääse nytkään.

Lopulta meidät ajaa kalliolta nälkä eikä sade. Pizzan jälkeen aikaa haaskautuu kadonneen lompakon etsintään, joten kun viimein pääsemme Umhauseniin Ötzi-museon parkkipaikalle lähteäksemme Stuibenfallin via ferratalle, uhkaa meitä kaatosade ja ukkonen. Tovin erimielisyyksien jälkeen toteamme, ettemme tahdo yrittää tätä juuri nyt.

Karo kyllästyy vässyköintiimme ja lähtee vuokraamaan fillaria aikeenaan polkea jotain mahdottomia ylämäkiä. Minä siirryn leirintäalueen yhteisiin oleskelutiloihin editoimaan romaanikäsikirjoitustani. Ulkona sataa, joten muutakaan tekemistä ei oikein ole. Ahkeroin iltaan saakka, ja lopulta saan editoidun version kimmotettua takaisin kustantajan suuntaan. Karokin ilmestyy mutaiselta pyöräretkeltään raportoimaan lähiseudun mäkipaikoista.

Perjantai, 6.7. 2018

Päivän tyrmäys: Vuorelle nouseminen

Sade on alkanut yöllä, eikä juurikaan hellitä. Ei se mitään suunnatonta kaatosadetta ole: jos tällä seudulla olisi luolia, uskaltautuisin niistä kaikkiin paitsi aivan tulvaherkimpiin. Mutta luolia ei ole. Vuorenhuippuja sen sijaan on tarjolla, eikä reipasta kävelyä sade kauheasti haittaa. Niinpä Valitsemme kohteeksemme näistä lähimmän, vaatimattoman 2.5-tonnisen Hauerkogelin, ja lähdemme taivaltamaan sitä kohti.

Mutkittelevat tiet ja polut vievät meitä ylöspäin, Längenfeldin länsipuolen rinteille, joissa kasvaa suomalaistyylistä kuusimetsää. Kaikki on märkää, ja parissa kohdassa sukellamme matalalla roikkuviin pilviin. Teufelskanzel, paholaisen saarnatuoli, on ulostyöntyvälle lohkareelle rakennettu näköalapaikka satoja metrejä laakson yläpuolella, ja sille astuminen saa korkeuskammoni tykyttämään.

Eteneminen ei ole supernopeaa, vaikka vaellussauvat tuovatkin kulkuun ripeyttä. Kun tieltä lopullisesti lähdetään ylöspäin poluille, näkyy viitoissa olevan, että huipulle on edelleen 2.5 tunnin matka.Tässä vaiheessa alamme tajuta, että opasvihkosen lupaamat neljä tuntia eivät olekaan edestakaisen retken kesto, vaan pelkästään huipulle nousemisen vaatima aika. Retki ylös ja alas veisi siis ilmeisesti 8 tuntia.

Luolassa 8 tuntia olisi pitkänpuoleinen, muttei mitenkään eeppinen retki. Mutta täällä puolentoista tunnin jälkeen jalkani alkavat olla aivan finaalissa. Voiko tämä puuha olla oikeasti näin raskasta? Aamiainen on ollut kevyt, ja mukaan varaamamme eväsmäärä ei välttämättä tunnu enää realistiselta. Ja vaikka syötävää olisi enemmänkin, kuntoni ei vaan tunnu riittävän. Ympärillä ei ole edes kaunista kiveä, vaan märkää, liukasta metsikköä. Yläpuolellamme se kyllä päättyisi, mutta näin sateella kivetkin ovat tappavan liukkaita.

Ilmoitan, että en varmaan jaksa huipulle asti - tai sinne varmaan vielä jaksaisin, mutta ajatus alas liukastelemisesta väsyneillä raajoilla tuntuu itsemurhaavalta. Karo on norjalaisen vuorikauriin sukua, eikä ole vielä millänsäkään menosta, mutta Taina jakaa mielipiteeni että tämä on nyt pehmeille luolaolmeille liikaa. Päädymme jakautumaan: Karo jatkaa kohti huippua, Taina ja minä palaamme Längenfeldiin.

Ensialkuun laskeutuminen on kevyttä ja tehty päätös hieman kaduttaa, mutta kun sitä on tehty kolme varttia, alkaa tuntua siltä, että valinta oli tarkalleen oikea. Reilussa tunnissa olemme taas laakson pohjan tasalla, jalat aika tohjona. Välipalan syönnin lomassa huomaamme, että telttamme katto on päästänyt vettä läpi. Perkele. Teltan tärkein tehtävä on varjella asukkaitaan säältä, eikä täällä vallitse edes mikään superkaatosade jonka valossa pienen vuodon voisi ymmärtää. Sentään läpi on tullut vain pari pisaraa, ja nekin ovat pysähtyneet sisätelttaan.

Karo selviää alas vuorelta viiden aikoihin: hän oli noussut huipulle asti, ja sitten juossut koko matkan takaisin, ilman kelloa, puhelinta tai ylimääräistä vettä. Viimeistään tässä vaiheessa on tuskallisen selvää, että hän on näissä liikuntahommissa aivan eri sarjassa kuin minä ja Taina, ja että me korkeintaan hidastamme hänen menoaan. Niinpä teemme mitä sankarin tukijoukkojen kuuluukin, ja laitamme ruokaa samalla kun kuuntelemme uroteoista vuorella. Olisi se ollut hieno retki, harmi vaan ettei siihen kyennyt.

Lauantai, 7.7. 2018

Päivän korvamato: Tonari no Totoro. Se on soinut jollakulla ryhmästämme päässä Ruotsista lähtien, ja tänään se soi yhtä aikaa kaikilla, melkein koko päivän.

Yö on levoton, sade ja huoli teltan vuotamisesta pitävät hereillä, muun muassa. Tottakai kotimme päästää vettä sisään ja keskellä yötä on suoritettava hätätoimenpiteitä jotteivät ruuat kastuisi. Ei tämä ole hyväksyttävää. Ruotsissa olen asunut Tainan kanssa teltassa hirveällä kaatosateella, mutta tässä katiskassa se ei onnistuisi mitenkään.

Kuitenkin aamu koittaa, sade laantuu ja jopa aurinkokin ilmestyy näkyviin pilvien välistä. Vesivahingot eivät ole mittavia, ja niitä voisi ehkä yrittää vastaisuudessa välttää pienillä konfiguraatiomuutoksilla. Vähän ennen puoltapäivää olemme saaneet itsemme kasaan ja liikkeelle.

Viimeksi Stuibenfallin via ferratasta nauttimisesta haittasi uhkaava ukonilma. Nyt tällaista pulmaa ei ole, päivä on puolipilvinen ja aivan täydellinen kiviseinän nousemiseen. Rauhallista tahtia ja maisemista nautiskellen kapuamme Umhausenin kylästä ylös valtavan vesiputouksen viertä. Stuibenfall on edelleen tyrmäävän upea, ja kaapelikiipeily sen vieressä on mahtavaa. Putouksen ylittäminen sen korkeimmalla kohdalla kaapelisiltaa myöten on edelleen hilpeimpiä asioita, joita tiedän.

Via ferrata itsessään on aika kevyt, mutta laskeutuminen vie voimia kuten aiemminkin. Jaksamme vielä iltaruuan syötyämme raahautua Oberriedin kalliolle vähän kiipeilemään. Pari helppoa reittiä saa riittää tämän päivän saldoksi. Sadepilviä ei enää näy, ja sääennuste lupaa hellettä. Se on ainakin minun puolestani tervetullut.

Sunnuntai, 8.7. 2018

Päivän satunnaiskohtaaminen: Tietullia vaativa keskiakainen sotilas

Suunnitelmien tekeminen on yllättävän haastavaa, eikä paikallisten sivujen ja opasvihkojen 80-lukulainen suhtautuminen karttoihin ainakaan auta asiaa. Lopulta päädymme lähtemään pohjoiseen, laakson matalaan päähän, jossa on kiipeilyä ja via ferrataa Haiming-nimisellä kalliolla. Matkan varrella on kapea silta jonne tunkee kanssamme aggressiivinen bussi, ja yrittäessämme väistää otamme peltikosketusta itävaltalaiseen pakettiautoon. Onneksi kenellekään ei käy mitään, ja autojenkin vauriot rajoittuvat vääntyneeseen rekisterilaattaan ja puskurin muoviosaan tulevaan halkeamaan.

Liikennettä suuremmaksi haasteeksi osoittautuu kalliolle pääseminen. Jakaudumme kahteen ryhmään - Taina aikoo mennä via ferratalle tai sitten ei, minä ja Karo taas suuntaamme kiipeilemään. Mutta hitonmoinen helle, älyttömät kartat ja vieressä pauhaava moottoritie vaikeuttavat asioita. Ainakin puoli tuntia haaskautuu ympyrässä pyörimiseen, kunnes viimein keksimme reitin jyrkänteen juurelle. Taina on jo löytänyt sinne ja lähtee via ferratalle, minä ja Karo puramme köydet ja kiipeilemme.

Mitään sankaritekoja en täällä suorita - simppeli 5a:n halkeama ja 4b:n louhikko jäävät saldokseni. Kuitenkin saamme yläköyden Namlos-nimiseen 6b:n släbiin, jota Karo tahkoo antaumuksella. Minusta ei tälle reitille ole, mutta Karo selviää sen ylös saakka. Olen vakuuttunut siitä, että hän on minua huomattavasti taitavampi kiipeilijä, vaikka hän edelleen inttääkin tämän pätevän vain tietynlaisilla reiteillä.

Kun Taina palaa via ferrataltaan, joka oli kuulemma ollut upea, teemme ruokaa ja koetamme sitten löytää reitin vielä Simmering-nimiselle naapurikalliolle. Helle ja sekavat polut jatkavat antamistaan, ja lisäksi kun käyn heittämässä ruokatavaroitamme autolle, katkaisee paluumatkalla tieni ehkä yhdeksänvuotias poika tabardin, puisen kilven ja harjanvarresta tehdyn keihään kanssa. Kun en pysty tietullia hänelle maksamaan enkä ontuvalla saksallani saa itseäni ylipuhuttuakaan hänen ohitseen, joudun turvautumaan valehyökkäykseen ja sitten nopeisiin jalkoihini. Ritarinalku ajaa minua takaa useita satoja metrejä, mutta lopulta karistan hänet viinitarhan sokkeloon.

Lopulta reitti Simmeringin jyrkänteelle löytyy. Siellä on kyltti, joka raportoi, että kiipeilyalue on suljettu. Ei sitten. Ajamme takaisin Längenfeldiin - onneksi vain puolen tunnin matka - ja siirryn Karon kanssa jatkamaan kiipeilyä Oberriedin tutulla kalliolla. Saan liidattua 6a+:ksi greidatun layback-reitin, Karo puolestaan liidiprojektoi Arabikan loppuun saakka. Mahtuihan tälle päivälle urotekoja sittenkin.

Sunnuntain vuoksi kaupat ovat kiinni, joten syömme leirintäalueen ravintolassa. Pizza ja kermalikööri neutraloivat liikunnan mahdolliset positiiviset terveysvaikutukset.

Maanantai, 9.7. 2018

Päivän työtehtävä: Allekirjoitetun päivystyslistan lähettäminen. Enempää en aiokaan työjuttuja miettiä.

Obergurgl on 1900 metrin korkeudessa sijaitseva kylä, jonka pääasiallinen olemassaolon syy näyttää olevan turistien lasketuttaminen talvikaudella. Kesäkaudella alueelta löytyy patikkareittejä, jäätikkö, via ferrataa sekä kiipeilyä. Vaikka meitä kaikkia ehkä himottaisi lähteä nousemaan jollekin huipulle, ainoastaan Karolla olisi tähän minkäänlaista kuntoa. Tiemme käy via ferratalle.

Zirmwaldin via ferrata alkaa köysisillalla korkealla kosken yläpuolella, ja jatkuu rotkon seiniä pitkin kulkemisella. Näin korkealla lämpötila on alle 20 astetta, mutta aurinko paistaa ja liikunta pitää lämpimänä. Kuitenkin huomaan, että oikea käteni ei jotenkin oikein pidä kiskomisesta. Tunnistan fiiliksen: viimeksi kun en noteerannut näitä kipuviestejä vaan jatkoin puskemista päivätolkulla, oli seurauksena tenniskyynärpää.

Koska en halua enää koskaan kokea tenniskyynärpään kauheutta, muutan strategiaani. Teen kaikki voimaa vaativat jutut vasemmalla kädellä, oikea saa hoitaa tarkkoja tehtäviä. Tätä via ferrataa on mainostettu lapsillekin sopivana, mutta taas tulee vaikutelma, että itävaltalaiset lapset ovat tosia kovia tyyppejä, koska itsekin saan välillä huhkia oikein kunnolla. Tarjolla olisi myös toinen via ferrata, paljon rankempi ja lähempänä jäätikköä, mutta sinne on pitkä matka enkä siitä tällä hetkellä selviäisi.

Ohitamme seinällä via ferrata -kurssin, joka tekee kummia juttuja köysien kanssa. Reitti päättyy jyrkänteen päälle. Täältä on polku kiipeilyseinälle, joten etenemme seuraavaksi sinne evästauon kautta. Zirbenwaldin kiipeilyseinä on omituinen juopon painajainen, vinoon kääntynyt joukko graniittilaattoja, joka tarjoaa sekä hassua kumollaan olevaa släbiä että helppoa negaa. Haluaisin kiipeillä, mutta käteni on vähän liian kipeä sankaritekoihin. Muut kiipeilevät pariakin reittiä, minä tyydyn yläköysittelemään yhtä 5c:tä (Nale). Se menee helposti ja kai sen olisi voinut liidatakin. Mutta voinpa nyt sanoa kiipeilleeni kahden kilometrin korkeudessa.

Paluumatkalla niityllä haahuilevia poneja tulee tekemään tuttavuutta. Kestän tämän urheasti. Obergurgl vaikuttaa juuri sellaiselta paikalta, jossa olisi hauska hengata enemmänkin, jos olisi päätoiminen kirjailija jonka kustantaja maksaa arkikulut, tai ehkä kansainvälinen superagentti vodkamartinin ja aseen kanssa.

Tiistai, 10.7. 2018

Päivän eläin: Murmeli

Nukumme myöhään. Käytän aamupäivän romaanikäsikirjoituksen editoinnin parissa ja toivon, että olisin saanut kustannustoimittajaltani vähän täsmällisempiä muutosehdotuksia. Nykyinen aika suurieleinen "siirrä jotain näistä asioista myöhemmäksi ja lyhennä" ei aivan kauheasti auta. Tiedän kyllä, että etupainotteinen teksti, jossa ensin selitetään miljöö ja pelisäännöt on klassinen paheeni, mutta kun itse luen sellaista ihan mielelläni. Ehkä tämän vuoksi Charles Stross vetoaa.

Iltapäivästä päätämme lopettaa löysäilyn ja lähteä liikkeelle. Ensimmäinen yritys mennä patikoimaan Söldenin rinteille kaatuu gondolihissien aikatauluihin. Miksi tässä valtakunnassa kaikki toiminta loppuu niin tuhottoman aikaisin? Päädymme jälleen ajamaan Obergurgliin ja siellä hyppäämme toiseen gondolihissiin. Pääsemme päivän viimeisellä hissillä 2670 metrin korkeudessa sijaitsevalle yläasemalle, josta ei sitten enää saa kyytiä alas muuten kuin kävelemällä.

Ylhäällä on viileää ja ilma on sadetta uhkaileva. Turisti-infossa on sanottu, ettei sateessa kukaan trekkaile, mutta ei meitä ole tehty sokerista. Lähdemme polkua pitkin taivaltamaan jäätikköä kohti. Ympäristö on upeaa. Polku kulkee ruohikkoista harjannetta, eikä täällä ole muita ihmisiä. Näkyvyys on hyvä, mutta pilvet peittävät auringon; kellonaikaa on mahdotonta arvioida. Molemmilla puolillamme on rotko, ja sen takana korkeita rinteitä, jään ja lumen peitossa. Vuosia sitten tämäkin jäätikkö on varmaan yltänyt paljon pidemmälle, mutta ilmastonmuutoksen kutistamanakin se on vaikuttava näky. Rinteen kasvit ovat erikoisia, ja Taina tunnistelee lintulajeja. Murmeli vilistää alarinteessä. Joukko lampaita tulee tekemään tuttavuutta.

Reilun tunnin kulkemisen jälkeen olemme pisteessä, jossa polku lähtee laskeutumaan. Olemme varsinaisen jäätikön reunalla. Haluamme päästä takaisin Obergurgliin ennen pimeää, joten käännymme takaisin.

Laskeutuminen on taas hirveän kuluttavaa jaloille. Onneksi viime perjantaina oivalsin, että kannattaa oikeasti kiristää kunnolla kenkien nauhat, ettei kaikki paino ole varpaiden kärjissä. Ilmeisesti luolassa eteneminen sitten on vaan hitaampaa ja varovaisempaa kuin ulkoilmassa, niin että täällä saa itsensä melko puhki viidessä tunnissa. Vaellussauva on hyödyllinen. Reitti takaisin kulkee laskettelurinteiden poikki, ja Taina sekä Karo pohtivat talvivierailua seudulle. Mietin, olenkohan missannut jotain olennaista kun olen lasketellut vain yhden kerran.

Iltaruuaksi Karo valmistaa eepisen annoksen pastaa. Huomenna olisi tarkoitus lähteä täältä eteenpäin.

Keskiviikko, 11.7. 2018

Päivän ennakkoluulon vahvistus: Vitun Italia

Aamusella Karo lähtee ratsastamaan. Minä ja Taina puramme teltan ja pakkaamme leirin autoon. Se on yllättävän työlästä. Kuka olisi uskonut, että tien päällä hankittava roina pitää myöskin jotenkin tunkea autoon. Onneksi teltta on ehtinyt kuivua auringossa yön sateen jäljiltä. Juuri ajoissa saamme kuitattua itsemme ulos Camping Ötztalista. Leirintäalue kiusaa meitä antamalla meille lahjaksi viinipullon, joka tietty pitää myös jotenkin änkeä matkatavaroihin. Noudamme Karon ratsastustallilta, ja käymme vielä kerran Oberriedissä. Siellä Karo sankaroi lopulta puhtaana liidinä ylös Arabikan (6b+). Hurraamme saavutukselle.

Syötyämme lähdemme hienoisen autosäädön jälkeen eteenpäin. Pohjoiseen, sitten itään johatvalle valtatielle, sitten taas etelään, siltojen varaan korotettua motaria pitkin pois Itävallasta ja Italiaan. Ylitämme Alpit, päädymme graniittisille kukkuloille. Juuri kun alan voivotella kauniiden maisemien perään alamme taas nousta ylöspäin, ja olemme jälleen vuorilla. Kivi ei ole enää Alppien tummanharmaata graniittia, vaan vaaleaa, terävämuotoista kalkkikiveä. En ole tiennyt Dolomiiteista oikeastaan mitään ennen tätä reissua, mitä nyt olen joskus kuullut ne mainittavan kiipeilykohteena. Nyt tajuan, että kyseessä on aivan oikea vuoristo, vieläpä upea kalkkikivinen vuoristo, ja me olemme menossa sen keskelle.

Itävallan jylhyyden jälkeenkin Dolomiitit ovat mykistävät. En ole mitään tällaista nähnyt aiemmin - en kokonaista kalkkikivivuoristoa tällaisilla korkeuseroilla. Hybridimme kulkee vuoristoteillä hienosti, lataa akkuja alamäissä ja pitää polttoaineenkulutuksen alhaalla. Fiilikseni ovat korkealla. Sitten saan ensimmäisen kosketukseni italialaisuuteen, kun bensa-aseman vain käteisellä toimiva automaatti vie rahani eikä anna bensaa - eikä paikalla ole ketään henkilökuntaan kuuluvaa, jolle protestoida. Vitutus on valtava, enkä suhtaudu siihen minkäänlaisella kypsyydellä. PASKA MAA, minkä takia tänne piti tulla, hävitän kaiken jne. Raivon läpi saan meidät jotenkin Alleghen kaupungissa sijaitsevalle leirintäalueelle, jonne rekisteröityminen on myös tarpeettoman sekavaa ja mutkikasta. Vaikka maisemat leirintäalueen ympärillä ovat hienot, koko ilta on ihan kuraa, käteen sattuu, käveleminen ei inspiroi, ukkonen iskee, teltassa on pirun kylmä ja muutenkin tuntuu siltä, että kaikki ennakkoluuloni saapasmaasta on vahvistettu.

Torstai, 12.7. 2018

Päivän inspiraatio: On varmaan pakko pelauttaa vuoristofantsua lähitulevaisuudessa

Emme ole ainoat suomalaiset Dolomiiteilla: Ilmari ja hänen puolisonsa Annika ovat myöskin maisemissa, ja asuvat lähistöllä. Taina on onkinut heiltä suosituksia kohteista, ja aamiaisen syötyämme lähdemmekin syvemmälle dolomiitteihin etsimään via ferrataa sekä kiipeilyä. Pysähdymme eilisellä bensa-asemalla, ja poltamme sen maan tasalle Taina onnistuu hämmästyttävillä sosiaalisilla taidoillaan saamaan meille takaisin eilen automaatin syömät rahat. Tämä on ällistyttävä suoritus: meillä ei ole oikeastaan mitään yhteistä kieltä huoltoaseman pitäjän kanssa, mutta silti jotenkin Taina ilmaisee mitä kävi, riittävän uskottavasti että saamme täyden hyvityksen. En tajua enää mitään, paitsi ehkä sen, että minun pitäisi olla vähemmän neuroottinen ja enemmän ihmistaitoihin keskittyvä.

Vajaan tunnin ajomatkan jälkeen olemme jossakin solassa Col Rodellan gondolihissin juurella. Kaapelin varassa roikkuva bussi vie meidät 2400 metrin korkeuteen. Näkymät ovat upeat: vuoret ympärillämme ovat vaaleita ja siellä täällä näkyy jäätiköitä. Col Rodellan huipulla kasvaa vain hieman ruohoa. Lähdemme kiertämään huippua via ferrataa pitkin.

Tämä via ferrata on lyhyt, ja paikalliselta greidiltään 3A - 3 on vaikeus (1-6) ja A on sitoutuvuus (A-D; A:lta on helppo perääntyä ongelmien koittaessa, D:ltä ... ei). Toisin kuin Itävallassa ja Ranskassa, täällä on tuskin lainkaan metallisia askelmia. Kaapeli kulkee kyllä, mutta kaikki nousu tehdään kiven omia muotoja käyttäen. Tämä tekee reitistä haastavammen kuin aiemmat vastaavat. Koetan varjella kipeää käpälääni, mutten tunnu onnistuvan kauhean hyvin. Ei se kiipeilyä haittaa, mutta kipu muistuttaa olemassaolostaan.

Ehkä tunnissa reitti on kiivetty, ja istumme Col Rodellan päällä ihailemassa maisemia. Päädymme juttelemaan saksalaisen turistin kanssa, joka kertoo meille, mikä mikäkin ympäröivistä vuorista on nimiltään, sekä antaa vihjeitä seudun laskettelusta ja pyöräilystä. Syömme kalliinpuoleisen lounaan, joka koostuu enimmäkseen juustosta. Sitten käymme vielä pikaisesti pyrähtämässä huipulla sijaitsevalla kiipeilyjyrkänteellä. Liidaan La Sorida -nimisen reitin ensimmäiselle väliankkurille. Kalkkikivi tuntuu sormissa jumalaisen karhealta, kitka on mielettömän hyvä, ja toisin kuin graniitilla tai sisäseinällä, nouseminen tuntuu enemmän oman reitin löytämiseltä kuin ongelmanratkonnalta. Koko reitti olisi 6A, mutta kiipeämäni osuus ei kyllä ole niin vaikea.

Kenelläkään ei ole valtavasti kiipeilyvoimia, joten otamme gondolin takaisin alas. Kotimatkalla pysähdymme vielä hassun nimisen Marmolada-vuoren juurelle ottamaan pöhköjä lomakuvia. Vuoristoteiden mutkaisuus aiheuttaa pahoinvointia, ja otan puolen tunnin torkut ennen illan viimeistä voimankoitosta, ravintolaillallista Ilmarin ja Anniinan kanssa.

Kavereiden kohtaaminen ulkomailla on aina vähän hassu kokemus. Olemme kaikki täällä samoissa aikeissa - kiipeilemässä ja via ferratoimassa - ja pizzan ja salaatin lomassa puhumme lähinnä seikkailuharrastuksista sekä kirjoista. Ulkona sataa taas, mutta sentään leirintäalueelle palatessamme telttamme katto ei ole alkanut vuotaa.

Perjantai, 13.7. 2018

Päivän löytö: Italialainen luola

Kättäni särkee, ja auton pakkaaminen on tuskallista touhua. Haluan lomaa lomastani. Dolomiitit ovat kyllä kauniit, mutta tarkoituksemme ei ole jäädä tänne. Seuraavaksi kohteeksemme arpoutuu Garda-järvi, jossa Karo on viettänyt nuoruusvuosina lomiaan, ja jonka hän myy meille kauniina ja leppoisana paikkana. Kieltämättä pari päivää rantalomaa kuulostaa hyvältä.

Auton lastattuamme lähdemme ensin hieman pohjoiseen. Olemme saaneet Ilmarilta ja Anniinalta vihjeen helposta kohteesta, jonka voimme tehdä matkan varrella. Se on tavallaan via ferrata, mutta siellä pitäisi olla vain vähän kaapeleita, joten käteni ei pitäisi kohtuuttomasti rasittua. En ole tästä superinnoissani, mutta en viitsi asettua vastahankaan.

Passo di Valparola oli ensimmäisessä maailmansodassa Italian ja Itävalta-Unkarin välinen rintamalinja. Taisteleminen täällä loi ensimmäiseksi tarpeen tehdä kaapelikulkuja niille sotilaille, joille jyrkillä rinteillä juokseminen ei ollut toinen luonne. Pysäytämme automme kahden matalan vuoren tai korkean kukkulan väliselle parkkipaikalle, arvomme hetken suuntaa, ja lähdemme sitten kohoamaan ensimmäistä näistä. Pian polun seuraaminen vaihtuu scramblaamiseksi. Kalkkikiven nouseminen neljällä raajalla on vietävän hauskaa. Kummastelen sen veden kovertamia muotoja, enkä käsitä, miksei täällä muka ole luolia.

Vastaan tulee kapea pystyrailo, joka on selvästi veden uurtama. Laskeudun sen pohjalle, ja tajuan, että sieltä lähtee onkalo syvemmälle. Heitän sinne pikkukiven, ja se putoilee kymmenkunta metriä. Tämä on aivan oikea luola! Yhtäkkiä kipeä käsi ja muu ärsytys unohtuu, kun koetan hahmottaa, mitä ympärilläni on. Vesi on valunut railoa pitkin ylempää, tässä kohdassa se on sukeltanut kiven sisään, ulosmenoaukko on jossain alempana, kenties ihmisen kuljettavissa, kenties ei.

Seudun silmäileminen paljastaa plakaatin, joka kertoo, että Veronan luolaseura on kartoittanut paikan ja että tämä on jokin nimetty luola. Me löysimme sen pelkästään maastoa lukemalla. Vaikka autossa onkin luolakamoja, emme lähde tätä koloa tutkimaan, päivän ohjelmassa on scramblaamista.

Ylempänä löytyy lisää lyhyitä luolia, joita ihminen on laajentanut ja joihin on tehty vanhoja linnoitteita. Via ferratankin pätkä tulee vastaan, mutta se on enemmän käytännöllinen kuin näytävä. Jatkamme korkeammalle. Huippu on Sass de Stria, 2477 metristä. Siellä on kolmimetrinen risti, sekä joukko muita ulkoilijoita. Pari brittiläistä eläkeläistätiä on tullut paikalle kiipeämällä erään seinämän multipitch-reitin. Edelleen brittieläkeläiset ovat hardcorempia kuin me. Otamme valokuvia ja ihailemme maisemia.

Sitten alas, eväitä, autoon, ja parin tunnin ajo Garda-järven pohjoislaitaan, jonne saavumme kahdeksan maissa. Leirintäalueen löytäminen on haastavaa: poliisit ovat sulkeneet tien ensimmäiselle, kaksi seuraavaa ovat täynnä, mutta Arco Lido -nimiseen paikkaan mahdumme. Karon toiveista huolimatta emme mene keskelle leirintäalueen pahinta party zonea, vaan sijoitamme teltamme seesteisten keski-ikäisten skandinaavien keskelle. Naapurimme ovat ruotsalaisia ja tanskalaisia, muita suomalaisia täällä ei sentään näy.

Kilometrin kävely Riva del Gardalle johtaa meidät keskelle katubileitä. Musiikki soi, ihmisiä on liikkeellä, ruokaa ja olutta on tarjolla. Syömme pastaa ja jäätelöä. Meno on kuin roolipeliskenaariosta, jossa pelinjohtaja tahtoo vakuuttaa pelaajille, että kaupungissa jonne hahmot juuri saapuivat on tekeillä paljon kaikenlaista. Kun Taina ja minä lähdemme takaisin nukkumaan, Karo jää vielä etsimään tanssittavaa konemusiikkia.

Lauantai, 14.7. 2018

Päivän luontoääni: Kullannuppujensa perään itkevä taiteilija

Aamuyöstä Karo mönkii telttaan. Hän raportoi afrikkalaisesta rumpumusiikista sekä possesta vähän sakkolihaa vanhempia hollantilaisia partiopoikia, jotka juottivat hänelle energiajuoma-alkoholishotteja. Vaikka partiopojat ovat saattaneet hänet alueelle, he eivät ole seuranneet häntä telttaan asti, joten saamme nukkua vielä muutaman tunnin.

Pikaisen uinnin jälkeen jään hotelliaamiaiselle, jossa leikkelen romaanikäsiksen prologia kuin raivostunut sarjamurhaaja teinien leirikoulussa. Jälki on rumaa, ja toivon, että kustannustoimittaja ei oikeasti tahdo kaikkia tekemiäni saksintoja. Palkkani on tullut ja tilillä on yllättävän paljon rahaa, joten tarjoan tytöille vielä suuren jäätelöannoksen jotta he pysyvät maisemissa samalla kun teen kirjoitustyöni loppuun. Sitten viskaan viimeisimmän käsisversion eteenpäin. Kotona on Finncon, jossa kustannustoimittajani raataa. Täällä ohjelmassa on vain rantalomailua.

Rantalomailu tarkoittaa ukkoskuuroja, juustoannoksia, pyöräilyä, kiipeilytarvikeostoksia ja uintia. Mitään raskasta tai liian reipasta en itse ryhdy tekemään. Tämän viikonlopun otan ihan suosiolla iisisti, ensi viikolla jatkuu seikkailumeno.

Sunnuntai, 15.7. 2018

Päivän mafiameininki: Italialaiset tietullit

Teltta pakataan, Arco Lido hyvästellän, ja kurssi otetaan kohti länttä ja Ranskaa. Ajomatka on seitsemän tuntia autostradaa, kolmenkymmenen asteen hellettä ja ryöstöhintaisia tietulleja. Helteeltä suojaa ilmastointi, mutta italomotarit kuppaavat meiltä rahaa joka varttitunnin välein, ja summat ovat valtavia. Yritys välttää sveitsiläinen riisto on näköjään pelannut vain saapasmaan mafiosojen pussiin. Kun pääsemme Ranskaan, vastaan tulee tunneli, joka rokottaa kokonaiset 40 euroa läpikulusta. Onhan se toki yli kymmenen kilometrin pituinen, mutta tämä alkaa olla silti jo naurettavaa.

Urheilumaailmassa käynnissä on futiksen MM-kisojen Ranska-Kroatia -loppuottelu, jota Karo tahtoo seurata. Koska telkkaria ei ole, enkä ihan kehtaa mobiililiittymää livevideon katseluun käyttää, kuuntelemme matsia radiosta, ranskaksi tietysti. Kukaan meistä ei oikeasti osaa ranskaa, joten ottelun seuraaminen on parhaimmillaan äärimmäisen vaikeaa, pahimmillaan täysin surrealistista. Grenoblen lähellä tienvarsien infotaulut alkavat julistaa la victoriaa ja paikallisten autojen ikkunoista heilutetaan trikoloria, joten näköjään gallialaiset sitten kurmottivat kroatit tällä kertaa.

Mutkaista tietä nousemme Vercorsin ylängölle. Suuntaamme tutulle Les Eymesin leirintäalueelle. Saavutamme sen kahdeksalta. Alue on varsin täynnä, mutta vielä löytyy teltallemme pieni rako johon sen pystytämme juuri kun alkaa sataa. Saamme vielä ravintolasta ruokaakin. Les Eymesin manageri, Le Viiksimies, ei osaa vieläkään englantia, mutta sittenkin asiat sumpliutuvat aivan kohtalaisesti. Aito vercorsilainen ukkoskuuro saa laakson raikumaan ja salamat valaisevat paikkoja.

Maanantai, 16.7. 2018

Päivän hankinta: Uusi Stop-laskeutumislaite. Käyttämäni Rock Empiren halpiskopio alkoi olla jo vaarallinen.

Molemmilla tähänastisilla Vercors-vierailuillani olen jotenkin missannut Grotte de Bournillonin, koska olen jotenkin kuvitellut, että luola on vähän tylsä. Kun sillä kuitenkin on Euroopan suurin sisäänkäynti, pitäisi se varmaan vähintään nähdä. Pysäköimme auton vesilaitoksen parkkipaikalle, ja lähdemme polkua pitkin luolaa kohti.

Tie sisäänkäynnille kulkee aivan valtavan kokoisen rotkon pohjaa pitkin. Satametriset suorat kalkkikiviseinät muodostavat suurimman missään näkemäni meanderin, tämä vaan sattuu olemaan avoin taivaalle. Maisemat ovat kuin Indiana Jonesista tai Tomb Raiderista. Itse sisäänkäynti on tosiaan eeppisen kokoinen, ja sen sisään on rakennettu sporttikiipeilyreitti, joka ei ole aivan lyhyt.

Tappelen puhelimen kanssa saadakseni callout-viestin lähtemään Velmalle. Sitten vaihdamme kamat ja lähdemme sisään. Jotenkin emme päädy sisään pääsisäänkäynnistä vaan valtavasta sivutunnelista, joka johtaa meidät lohkareikon kanssa kerrassaan epävercorsmaiseen matalaan ja ahtaaseen osaan luolaa. Voisimme kääntyä takaisin, mutta sen sijaan päätämmekin jäädä penkomaan paikkoja täällä. Tylsästi tai avuliaasti ranskalaisilla on tapana merkitä luoliinsa reittejä, ja täällä nuolet osoittavat tietä uloskäynneille. Suurta eksymisen vaaraa ei ole, mutta kun pääsemme pitkään lohkaretukokseen, on reitin löytäminen eteenpäin haastavaa.

Pari tuntia puskemme eteenpäin, haaveissa läpiretken mahdollisuus varsinaiseen sisäänkäyntiin. Kartattomina emme tiedä, onko tällaista lainkaan olemassa. Löydämme kauniita luolamuotoja ja omituisia könyämisiä, ja parin tunnin etenemisen jälkeen toteamme, ettei tästä järkevässä ajassa läpi selviä. Käännymme takaisin.

Paluumatka on nopea. Sisäänkäynnillä kohtaamme turisteja lasten ja taskulamppujen kanssa. Kerromme heille, ettei tästä pääse läpi toiseen sisäänkäyntiin. Nakkaan paluuviestin päivystäjälle, ja sitten ajamme kauheaa vauhtia Expeen ja Intermarcheen shoppailemaan. Paluuviesti ei kuitenkaan ole lähtenyt, joten Intermarchessa seuraa tovi sekoilua kun Velma koettaa selvittää pitääkö meidät pelastaa ja puhelimeni tekee omituisia. Turvallisuustietoisuus on taas huipussaan.

Illalliseksi päädytään valmistamaan aivan rikollisen hyvää pinaatti-fetajuustopastaa. Ei leirimuonien kuulu olla näin herkullisia, niiden pitää olla satunnaisia kikherneitä parin tomaatin kera. Ötztalista saamamme viinikin avataan ja juodaan, ja joudun itsekin auttamaan tässä.

Tiistai, 17.7. 2018

Päivän ilmiselvyys: Riggaus on vaikeaa, jos sitä ei koskaan harjoittele

Vaikeutemme Pot du Loupin kanssa alkavat sen löytämisestä. Viimeksi muistan minun, Akin ja Tonin löytäneen sen triviaalisti, mutta polkuja täällä on sittemmin myllätty ja uusia sorateitä rakennettu. Maailman ilmeisimmän aukon paikantamiseen menee puoli tuntia, joka on noin puoli tuntia liikaa. Sentään lämpötila ei ole superhelteinen.

Ekan köyden riggaus oli viimeksi pirun vaikeaa, niin tälläkin kertaa. Hitaasti saan aikaan hirvittävän virityksen, jota pääsee juuri ja juuri alas turvallisesti. Yksi pulttipaikka lisää helpottaisi tätä valtavasti, mutta en sellaista näe - ja yritän rigata kuitenkin kohtuullisen nopeasti, jotteivät muut joutuisi odottamaan ikuisuuksia.

Paska riggaus on muutenkin reissun teema. Selvästi kaipaan harjoitusta, mutta missäs harjoittelet kun kotipuolessa ei ole luolia lainkaan. Niinpä nämä oikeat retket saavat samalla toimia harjoituskenttinä, mistä seuraa se huono puoli, että suht kokematon Karo joutuu tappelemaan ääliön virittämien köysien kanssa. Sentään hänen laskeutumislaitteensa pysyy nykyään kiinni, mutta tämä ei tietenkään poista ongelmia köysiohjausten ja muiden viritysten kanssa.

Laskeudumme suuren köysiosuuden ja siitä seuraavan köysiosuuden, mutta niiden jälkeisessä poikkarissa en vaan keksi erään slingin paikkaa. "Use obvious flake" lienee taas kerran jotain erikoista koodia. Hidas riggaamiseni johtaa muilla kylmettymiseen, ja meillä on jo tähän kohtaan pääsemiseen kulunut yli kolme tuntia, joten totean poikkarin feilatessa, että tästä ei tule mitään, lähdetään takaisinpäin.

Tämän oli tarkoitus olla valokuvausretki, ja kieltämättä tähänkin saakka maisemat ovat olleet näyttäviä. Mutta pohjan hieno kammio jää meiltä näkemättä. Ylösnouseminenkin on vaikeaa ja hidasta, minun ja Tainan rammat kädet eivät oikein toimi ja deriggaus on vain marginaalisesti helpompaa kuin hankala riggailu.

Olemme varanneet retkellemme ihan typerän paljon aikaa, mutta melkein kaikki siitä tulee käytettyä. Juuri ennen pintaa tajuan, että eräs köysi jopa hankaa hieman kiveä vasten kun siinä nousee. Onneksi osuus on lyhyt ja hankaus on vähäistä, mutta ei tämän siltikään näin pitäisi mennä.

Kaikenlaiset mustat ajatukset käyvät pääni läpi. Hyödyllisin näistä on riggausharjoittelun tarpeen tajuaminen, mutta en keksi, millä ihmeellä sitä saisin, paitsi lentelemällä pitkin maailmaa ja treenaamalla erilaisissa luolissa. Tätä varten tarvitsisin partnereita, mieluiten sellaisia, jotka jakavat kiinnostukseni nimenomaan köysitoiminnan teknisiin puoliin. Riggausharjoitteluretki komboaa huonosti minkään muun tavoitteen kanssa.

Leirintäalueella en jaksa enää tänä iltana ryhtyä varusteiden pesuun, ulkona on viileääkin. Sen sijaan käymme varhain nukkumaan. Yöuni katkeilee, kun Karoon ihastuneet hollantilaispoitsut lähettelevät hänelle pitkin yötä kvasihumalaisia tekstiviestejä. Kolmistaan keksimme näihin häröjä vastauksia.

Keskiviikko, 18.7. 2018

Päivän standardisoinnin tarve: Retkikeittimien kaasupullojen liittimet

Suomessa on kuulemma aivan järkyttävät superhelteet. Vaikka lämpimästä pidänkin, sopii Vercorsin +25 minulle silti ehkä paremmin. Tämä päivä on täällä jotenkin erityiskuuma, joten kuluu iltapäivään saakka ennenkuin pääsemme mitenkään liikkeelle. Onneksi tämä on jotenkin suunniteltua, eikä pelkkää luolailija-faffingia.

Aiemmista kokemuksista hieman viisastuneina käymme päiväsaikaan kaupassa ostamassa iltaruokatarvikkeet sekä kaasua keittimeemme. Sitten kohti etelää, Font d'Urlen pikkukylään, josta lähtee polku Grotte du Berger -nimiselle pienelle luolalle. Olemme parkkipaikalla vasta viideltä, mutta täällä aiemmin ollut Taina sanoo, että luolan suulle pääsee kolmessa vartissa ja luola itse on koluttu tunnissa.

Tietenkään luola ei löydy kolmessa vartissa. Lähestymisohjeet eivät vastaa todellisuutta, ja yritys lukea niitä järkevästi johtaa meidät kauniissa metsässä risteilevälle polulle. Sieltä dumppaudumme rinteeseen kymmeniä metrejä luolan suuaukon alapuolelle. Taina lähtee takaisin etsimään järkevämpää polkua, minä ja Karo taas päätämme, että soraista 45 asteen kulmassa olevaa ränniä voi ihan hyvin nousta. Vähät siitä, että takanamme rinne jatkuu samanlaisena satoja metrejä, tästähän mennään ylös luolareput selässä.

Kymmentä minuuttia myöhemmin alamme katua ideaamme. Ylös tätä ehkä vielä juuri ja juuri pääsee, jos mikään kivi jalan alla ei ala liikkua, mutta alas kulkeminen reput selässä olisi aivan itsemurhaavan hullua. Kenkääni menee kivi, ja kun otan sitä pois, pudotan kengän, jonka Karo joutuu hakemaan viittätoista metriä alempaa. Sentään se ei vierinyt koko matkaa laaksoon saakka. Ehkä puoli tuntia tappelemme ylös auringon paahtaessa ja rajoitetun aikamme huvetessa. Kun lopulta selviämme rinteen päällä kohoavan kalliojyrkänteen juurelle, Taina on päässyt sinne kiertämällä toista kautta.

Luolan suu sentään löytyy tämän jälkeen todella helposti. Aikaa meillä on enää pari tuntia, mutta silti puskemme sisään kun tänne asti on kerran tultu. Luolassa on viileää, ja se on myös varsin kaunis sekä kiintoisa. Suuria kammioita, ahtaita ryömintöjä kalsiitin täyttämissä rööreissä, vakaata lohkareikkoa; ainoastaan pohjalla oleva virta on vähän säälittävän pieni ollakseen palkitseva. Tunti sisäänpäin, muutama valokuva, puoli tuntia ulospäin, ja pääsemme takaisin aivan oikeaa polkua myöten ennen kuin pimeä koittaa.

Les Eymesissä meille selviää, että ostamamme kaasu ei sovi retkikeittimeemme. Se lämpimästä ruuasta sitten. Naapuriteltan tyypit taas ovat saaneet joko vatsataudin tai ruokamyrkytyksen, ja oksentavat viereiseen vesipisteeseen. Äänimaailma on kuvottava, ja koska emme voi keittää vettä, emme voi edes koettaa desinfioida vesipistettä yrjöjen välissä. Ravintolakin on jo kiinni, joten illallinen kutistuu juustoksi, kekseiksi, nutellaksi ja hedelmiksi. Onneksi niitä on paljon, mutta lämmin ruoka olisi kyllä ollut tervetullut.

Torstai, 19.7. 2018

Päivän inspiraation lähde: Korkeat paikat, vuoripurot ja kapeat solat

Kolmen luolapäivän jälkeen seuraa vapaapäivä, vaikka retket olisivat olleet keveitä. Olen suojassa auringolta ja helteeltä päärakennuksen kellarin varastotilassa, ja heitän nopeasti kasaan roolipeliskenaarion. Kun Karo palaa juoksulenkiltään ja Taina postikorttikierrokseltaan, ryhdymme pelaamaan. Dolomiitit olivat ympäristönä niin innostava, että päätin pelauttaa lyhyen pätkän vuoristofantsua: keisarikunta lähettää retkikunnan ylös lumetonta solaa tarkistamaan, onko sen takana 20 vuotta eristyksissä ollut provinssi yhä uskollinen valtakunnalle. Peli venyy, koska meitä kaikkia kiinnostaa vuoristomatkustamisen detaljit enemmän kuin mitään varsinaiset tavoitteet. Välissä syömme ravioleja iltaruuaksi.

Ropeltamisen ohella pakkaamme valmiiksi huomisen luolaretken tavarat, siinä toivossa että olisi kerrankin mahdollista lähteä liikkeelle varhain. Jatkamme pelaamista vielä teltassa, kunnes solan pahin osa on läpäisty, ensimmäisestä väijytyksestä selvitty ja leirintäalueen hiljaisuus edellyttää nukkumaanmenoa.

Perjantai, 20.7. 2018

Päivän hienous: Lohkaretukos vedessä

Hyvien pakkausvalmistelujen ansiosta pääsemme oikeasti lähtemään Grotte du Gournierin suuntaan jo kymmenen aikaan. Vasta maanalaisen järven rannalla, kun olemme jo pumppaamassa kumivenettä, meille selviää, että 1) kellään ei ole varavaloja 2) lainamärkäpuvun eräs vetoketju ei suostu liikahtamankaan 3) ryhmällä ei ole kelloa 4) ulkona näyttää olevan tulossa ihan oikea ukonilma. Hetken aikaa epätoivo vallitsee, ja mietin, pitäisikö päivän ohjelma vaihtaa johonkin muuhun, mutta Gournier on juuri se luola, jossa itse nimenomaan täällä tahdoin käydä. On siellä selvitty ilman kelloja ja varavaloja ennenkin. Märkäpuvun vetoketjukaan ei haittaa, jos märkäpuvun lahkeen pukee saappaan päälle.

Valmistelupuuhien ohessa kerromme luolista ja luolatouhuista uteliaalle tädille/mummolle, joka selvästi haluaisi itsekin maan alle. Vasta jälkeenpäin tajuamme, että meidän olisi pitänyt ottaa naisen yhteystiedot, ja tarjoutua viemään hänet seuraavana päivänä Bournilloniin. Mutta sosiaaliset taitomme olivat sillä hetkellä lähettämässä päivystäjälle retkisuunnitelmaa. Yhdeksään mennessä meidän olisi tarkoitus olla ulkona.

Melon järven yli ensimmäisenä. Minulla ei ole SRT-varusteita, koska tarkoitus ei ole mennä niin pitkälle, että niitä tarvittaisiin, ja alun poikkarin riggauksen pitäisi onnistua ilman niitäkin. Kun olen saanut kamani liukkaille kiville järven toisessa päässä, ja katselen paria metallirimaa joiden avulla pitäisi selvitä ylös ensimmäiselle pultille, tajuan, että pelkällä vyöllä ja lehmänhännillä tästä voi tulla jännittävä kokemus. Riggaus on helvetin pelottavaa, pultteja on harvassa, jalkani eivät tahdo pitää, ja kestää 20 minuuttia saada pieni kymmenen metrin poikkari kulkukuntoon. Mutta sitten olemme kaikki Gournierin lohkarehalleissa, järviluolan kuumuus vaihtuu fossiiliosan viileyteen, ja voimme lähteä eteenpäin.

Uhkaavan ukkosen vuoksi olemme päättäneet, ettemme mene kovin syvälle virtaan, mitä se sitten tarkoittaisikin. Ensin reitti sinne on kuitenkin löydettävä. Kulkumme lohkareikoissa ja kalsiittimetsissä on rauhallista, valokuvia otetaan, ja todetaan, että ainakin yläosissa vettä on todella vähän. Ihmekös tuo, Vercorsissa on ollut hyvin kuivaa pitkään. Jos ukonilma todella alkaa, asiat muuttuvat, mutta tuskin riittävän nopeasti vaikuttaakseen meihin.

Valokuvaussession aikana meidät ohittaa porukka takaamme tulevia kanssaharrastajia. Kansallisuudesta emme saa selvää, mutta englantia me heidän kanssaan puhumme. Heiltä saamme sääraportin: aurinkoista edelleen. Ehkä virtaan ei tarvitse suhtautua kovin pelokkaasti.

Vastaan tulee lattian kivissä oleva aukko, ja siihen osoittava nuoli. Tämä on epäilemättä laskeutuminen virtaan, mutta se ei näytä minusta tutulta. Virtaan on useitakin reittejä, ja tavallisesti suositellaan reittiä numero 2; ykkösen pitäisi olla hankala sekä johtaa vähän vaikeaan paikkaan. Mutta lohkareikossa kauemmas katseleminen ei heti paljasta meille toista reittiä, joten päätämme laskeutua tästä. Löydämme pitkän ja mutkikkaan lohkaretukoksen, jonka keskellä on suurempi kammio, ja jossa lopullinen kulku virtaan tapahtuu suuren pyöreän aukon kautta, jonka reunoja edetään istuma-asennossa kunnes päästään laskeutumispisteelle. Ei tämä ole alkuunkaan tuttua. Mutta sitten olemme virrassa. Turkoosi vesi on kaunista ja kylmää, kivi kirkasta ja valkoista. Kaunein koskaan näkemäni luolavirta nostaa fiilikset taas kattoon.

Etenemme tyypillisen innostuneesti, välillä hieman valokuvaillen. Kuvittelen seudun jo näyttävän tutulta, kunnes sitten vastaan tulee yhtäkkiä isoja lohkareita, jotka tukkivat reitin. Kumarrun katsomaan niiden alle, ja totean, että läpi on mahdollista ahtautua, se vaan pitää tehdä kaulaa myöten vedessä.

Lohkaretulos koostuu kahdesta lyhyestä ahtautumisesta, joista jälkimmäisen voi kiertää. Kumpikin ahtautuminen osoittautuu helpoksi, enemmän psykologiseksi kuin fyysiseksi haasteeksi. Märkäpuvussa ei edes kylmety ja tilaa on runsaasti. Veden ollessa korkeammalla tämä kohta olisi jossain hiton kuumottavan ja mahdottoman välillä, mutta näin kuivana kautena kokemus on paljon enemmän hieno kuin huolestuttava.

Tukoksen jälkeen olemme tutussa osassa virtaa. Siellä valokuvaamme, kiipeilemme, koetamme olla putoamatta veteen, mutta jos niin käy, kokemus on enemmän hulvaton kuin huolestuttava. Uusi kahden millin märkäpukuni, täydennettynä vanhan puvun liivillä, toimii täällä varsin hyvin. Pitkissä valokuvaussessioissa kylmettyminen kylläiskee, mutta liikkeessä on aivan riittävän lämmin. Llopulta kiipeilyrimat saavuttaessamme toteamme, että sormemme ovat vähän liian voimattomia enempään. On aika kääntyä takaisin.

Paluumatka on hankala. Päätämme nousta virrasta tavallista reittiä pitkin, mutta koska emme ole sitä kautta laskeutuneet, on reitin löytäminen lohkaretukoksissa taas vähän niin ja näin. Kello on jo seitsemän kun pääsemme ylös fossiilikäytävään. Syömme eväät, ja aloitamme puolentoista kilometrin taipaleen takaisin kohti uloskäyntiä.

Riggauksen purkaminen on yhtä karmivaa kuin sen rakentaminen. Muistiona itselle: riggaajan on syytä tulla Gournieriin täyden SRT-setin kanssa, vaikka muut sitten menisivätkin pelkillä vöillä ja lehmänhännillä.

Ulkona sataa ja kaman roudaaminen takaisin on melkoinen operaatio. Kaupassakaan emme ehdi käydä, mutta onneksi leirissä on jotain tähteitä ja rippeitä, joista Karo kokkaa meille sapuskaa.

Lauantai, 21.7. 2018

Päivän väistö: En suostunut menemään reikäjuusto-osaan luolassa

Leirintäalueelle saapuessamme olen ilmoittanut ryhmällemme väärän lähtöpäivän, mistä johtuen joudumme tänään siirtämään telttaamme neljä metriä, jotta saamme vielä jäädä alueelle. Leirintäalueen vierasrekisteri on paperilla oleva hirvitys, ja varttitunnissa saisin sen toteutettua Excelillä tavalla, joka säästäisi kaikkien hermoja - mutta en uskalla ryhtyä pätemään ranskalaisille. Niinpä teltta saa muuttaa.

Muuttotöiden jälkeen ajamme Lans en Vercorsiin, Paulin talolle. Talo on remontin kourissa, mutta jo puolivalmiinakin näkee, että siitä on tulossa eeppinen: kolme kerrosta ja kellari, jonka kautta pääsee kiertämään autotalliin. Paul on tuttavistani aiemminkin ollut kuin sarjakuvahahmo, ja hänen kotinsa näkeminen vain lisää vaikutelmaa. Vain talon alla oleva reitti luonnonluolaan puuttuu, enkä ihmettelisi jos siellä sellainenkin olisi ja sitä ei vain olisi näytetty meille.

Saamme Paulin lähtemään kanssamme Fenetre Quatren luolaan. Ajamme Rochen parkkipaikalle, kävelemme siitä hieman ylöspäin, ja ryömimme sisään. Seuraa joukko kosteita tunneleita, paikallisia vesijohtoja ja pull-through -laskeutumisia. Viimeisessä näistä on ehkä tyhmin koskaan näkemäni ankkuri: katosta riippuva ketju, josta pitää laskeutua kolmisen metriä. Pari pulttia seinässä toimisi paljon paremmin.

Laskeutumisten jälkeen Fenetre Quatre yhdistyy Grotte Rocheen, jota pidin tylsänä kun siellä kuusi vuotta sitten kävin. Kuitenkaan en silloin lähtenyt luolan syvempiin osiin, jonne Paul nyt meidät vie. Hankala ja ahdas laskeutuminen johtaa sarjaan tilavia, kauniita kammioita syvällä vuoren alla. Parissa paikassa löytyy upeita kalsiittimuotoja. Rochen pohjasalit ovat arvoitus: täällä on selvästi joskus virrannut paljon vettä, mutta mihin se kaikki on oikein mennyt? Jossain tällä seudulla valtava määrä käytävää odottaa löytymistään.

Me emme kuitenkaan niitä ryhdy metsästämään, vaan palaamme perimmäisen sumpun nähtyämme pinnalle. Ylöspäin kiinteät köydet mutaisessa kapeassa railossa ovat hieman hankalia, mutta metalliset askelmat auttavat merkittävästi. Varsin pian selviämme takaisin ulos. Retki on kestänyt vain neljä tuntia, ja ollut sopivan kevyt.

Olemme taas missanneet kauppojen aukioloajat, mutta onneksi Paulin kodin tuntumasta löytyy vielä pubi, josta saa kasvislasagnea. Leirissä olleiden tähteiden kaapiminen ei olisi hirveästi innostanut.

Sunnuntai, 22.7. 2018

Päivän tunkeminen: Kaiken roinan saaminen auton takaluukkuun. Miten sälän määrä aina reissussa onnistuukin kasvamaan?

Lomani on opettanut minulle, että neljän viikon telttailu onnistuu aivan ongelmitta, jos teltta on hyvä. Olen nyt nukkunut samalla ilmapatjalla viikkoja, enkä ole saanut selkäkipuja tai sosiaalista ahdistusta. Valtava matkatelttamme saattaa olla hidas pystyttää, mutta kun se on kokoon saatu, se palvelee erinomaisesti nukkumis-, syömis- ja hengaamistarpeita. Säänkestävyyskin on parantunut, tosin taidamme sitä vielä hieman boostata.

Sen sijaan en voi suositella telttailua yhdistettynä luolaretkiin. Tai tarkemmin: en voi suositella rajoittunutta tukitoimintakapasiteettia yhdistettynä luolaretkiin. Kun jääkaappia ei ole, ruokaa pitää ostaa joka päivä, ja luolaretkien valmistelu- ja tukitoimet vievät ainakin kolmella hengellä niin paljon aikaa, että monesti kauppareissut jäävät vain tekemättä, ja sitten syödään pelkkiä tölkkipapuja. Kamojen kuivaaminen onnistuu vain hyvällä säällä, ja kaikki oheistoimet vievät niin paljon aikaa, että luolaretket ovat tavallistakin kiireisempiä. Tämä toki helpottuu, jos luolaileva ryhmä on niin suuri, että sillä on kyky ylläpitää erillinen ulkopäivystys, joka huolehtii käytännön asioista samalla kun muut möyrivät onkaloissa.

Puramme leirimme, ostamme leirintäalueelta kauhean määrän tuliaisia, ja saamme läksiäislahjaksi paikallista viiniä. Sitten haahuilemme autolla tovin ympäri Vercorsia, ja päädymme Autransiin laskemaan vuoristoradalla. Se on juuri sopivan älytöntä ja energiaa vaatimatonta touhua tälle päivälle. Vuoristoradan jälkeen aloitamme pitkän kotimatkamme. Emme vielä pidä kiirettä, pysähdymme uimassa Aix-les-Bainsissa ja ihailemme leijalautailijoita.

Yöksi päädymme ensimmäiseen hotelliin pitkästä aikaa. Kohteemme on Beaunen eteläpuolelle oleva Ibis Budget, omenahotellin tyylinen automaattihotelli, joka kuitenkaan aidon ranskalaisesti ei suostu automatiikalla velottamaan meiltä kaupunkiveroa eikä kertomaan, että tällainenkin pitää maksaa. Väsyneen varttitunnin jälkeen löydämme ihmisen, joka pystyy meitä auttamaan, ja pääsemme ennen puoltayötä sisään minimalistiseen mutta siistiin huoneeseen uinumaan.

Maanantai, 23.7. 2018

Päivän pseudonokkeluus: "Suattipa olla kerran, vuan suattipa olla etteip ollukkaan" alkoi savolainen satu

Aivan oikea hotellihuone houkuttelee laiskuuteen, ja varhaisen aamulähdön asemasta otammekin semivarhaisen aamupäivälähdön. Sen jälkeen päivä on Strassbourgia, Karlsruhea, Frankfurtia ja Mannheimia - tai oikeammin näiden välisiä motareita. Saksan Autobahnit houkuttelevat meissä kaikissa esiin täysin paholaismaisen kuljettajan, ja Toyota kiihtyy liki 180 km/h vauhteihin kun syöksymme kohti pohjoista. Teoriassa kotimatka olisi tehtävissä kahdessa vuorokaudessa, jos nukkuisi minimimäärät ja vain ajaisi katkotta, mutta me emme sittenkään yritä rikkoa ennätyksiä.

Haus Otte on täynnä, joten joudumme yöpymään vieraassa paikassa Uetze-nimisessä pikkykylässä Hannoverin liepeillä. Huoneemme on outo mutta toimiva. Suihkusta sen sijaan ei saa lämmintä vettä kuin maksamalla, mikä ei suuremmin meitä miellytä.

Tiistai, 24.7. 2018

Päivän käsittämättömyys: Autoilijoiden ylpeilyt ja kiukuttelut

Mitä pohjoisemmaksi pääsemme, sitä kuumemmaksi sää käy. Tämä ei täysin käy järkeen. Vercorsissa päivän lämpötilat olivat miellyttävää +25 astetta, mutta kun saavutamme Tanskan, ulkoilma on jo kiivennyt +30:een. Ruoho näyttää kellastuneelta ja kuivalta. Pohjoisessa on kummallinen kesä.

Ruotsissa otamme tavoitteeksi päästä yöksi Jönköpingiin. Ajovuorossa oleva Karo käy kolmensadan kilometrin ajan monimutkaista sotaa/autoflirttiä edellämme ajavan bemarikuskin kanssa, nopeuksilla jotka soveltuisivat paremmin autobahneille kuin tänne pehmeään pohjolaan. Kuitenkin kilpa-ajon tuloksena olemme jo kymmenen maissa hotellillamme. Palkkioksi uroteostamme meidät hajoitetaan kahteen hotellihuoneeseen. Onhan tämä nyt kurjaa.

Keskiviikko, 25.7. 2018

Päivän sarjakuvahankinta: Grant Morrisonin Multiversity

Tukholma on pätsi. Seurueestamme olen ainoa, joka pystyy kuumuudessa ajattelemaan järkevästi, joten suuntaan meidät sarjakuvakauppaan. Siellä luottokorttini kohtaa viimein luottorajansa, mutta sittenkin mukaan tarttuu muutamia albumeita.

Lautalle jonottaminen on kuumaa puuhaa. Sydämettömästi vähät välitän matkakumppaneideni kitinästä, keskityn vain saamaan auton sisään. Sen jälkeen ohjelmassa on meksikolaista ruokaa ja taxfreesta ostetun viinin juomista hyttibileissä, minulle varmaan ensimmäistä kertaa koskaan. Jotenkin olemme selvinneet kolmesta ja puolesta viikosta samassa autossa/teltassa alkamatta vihata toisiamme, mikä ei ole ihan pieni saavutus. Ihmistaitomme ovat selvästi kohdallaan.

Torstai, 26.7. 2018

Päivän ahdistus: Miten tämä kaikki roina voi mitenkään koskaan mahtua takaisin seikkailutarvikekomeroon?

Saavutamme viimein kodin. Auto puretaan tunnin työrupeamassa, sen jälkeen helle kolkkaa. Koko päivä kuluu omituisessa koomassa. Loman päätyttyä vallitsisi lamaannus, mutta onneksi huomenna alkava Ropecon auttaa siihen.

Käväisen Tainan kanssa illalla Ropecon-etkoilla Tapanilassa. Olen sielläkin vielä vähän pihalla. Coniohjelmani pohtiminen täyttää minut kauhulla. Kuulostaa normaalilta menolta.

Ropecon-perjantai, 27.7. 2018

Päivän havainto: Miken Aslan-muksu on hämmästyttävän sanavalmis

Yhden aikaan iltapäivästä saavun Messukeskukseen, ja noudan Ropecon-työntekijärannekkeeni sekä kaulalappuni. Ulkona on massiivinen helle, mutta sisällä on onneksi viileämpää. Asetun aulan sohville katsomaan, kuinka tuttuja ja vieraita valuu sisään. Ropecon-fiilis kasvaa sisälläni ja ympärilläni, ja koen olevani juuri siellä, missä pitääkin.

Con lähtee liikkeelle avajaisilla. Vaihteeksi juonto ei ole kamalaa skeidaa, ja yhteisö-teemainen tapahtuma avataan hellyyttävän vilpittömästi. Roolipelien ilmoittautumisjärjestelmä on samaa roskaa kuin viime vuonnakin, vihaan sitä heti ensi kosketukselta ja avaudun asiasta ropetiskin viattomalle työläiselle. Sentään käyttäydyn jotenkuten sivistyneesti, mutta mielipiteeni ei jääne arvoitukseksi. Kuitenkin onnistun jotenkin arpoutumaan mukaan roolipeliin. Pontus Anderssonin Where the Martian Dunes Whisper Your Name on Void-maailmalla ja -systeemillä vedettyä scifikauhua, aika peruskauraa sisällöltään, mutta asiallisesti ja toimivasti pelautettua ja pelattua. Lisäksi peliryhmällämme on oikeasti kokonainen oma huone käytössään. Vuosikymmeniä olen anellut conin jumalilta tällaista ratkaisua peleihin, ja nyt sellainen on yhtäkkiä ilmestynyt. Pitäisi varmaan itsekin pelauttaa kun tällaista on tarjolla.

Pelin päätyttyä yhytän kavereita. Taina on pitänyt filk-työpajaa, joka on ilmeisesti ollut pienen skaalan hitti: sali on ollut täynnä laulajia ja kaikki ovat pitäneet ohjelmasta. Uudessa Keltsussa näkyy tuttuja. Jotenkin päädyn mukaan porukkaan, joka lähtee katsomaan kuunpimennystä, ja jotenkin kuunpimennyksen näkemisen sijasta päädyn juoksemaan lähes alasti läheisen nurmikon sadettajissa. Kotiin pääsen vasta aivan liian myöhään.

Ropecon-lauantai, 28.7. 2018

Päivän cosplay: Cosima, esittäjä Velma

Eilisilta oli venynyt tarpeetoman pitkään, ja selviän conipaikalle vasta yhdeksitoista. Kahdeltatoista minun pitäisi pitää 3D-mallintamistyöpajani. Olen hieman kauhuissani, koska a) en ole koskaan aiemmin vetänyt työpajaa, b) en tosiaan ole 3D-mallintamisen asiantuntija, ainoastaan itseoppinut harrastelija, ja c) työpajani ilmoittautumislistassa on 0 nimeä.

Toki 3D-mallien väsäileminen on parhaimmillaankin tosi harvoja tyyppejä koskevaa puuhaa, ja työpaja, jossa nimenomaan opetellaan tätä ei välttämättä vetoa kovin moneen. Sittenkin täysin tyhjä ilmoittautumislista on vähän synkkää katseltavaa. Siirryn luentosaliini valmistelemaan esitystä. Tekniikka kyllä toimii, vain kävijät puuttuvat. Lopulta yksi utelias ihminen ilmestyy paikalle.

Sentään yleisöni on sataprosenttisesti kiinnostunut 3D-mallintamispuuhasta, ja osaa kertoa, mihin hän kyseisiä taitoja tarvitsisi. Niinpä pidän puolentoista tunnin ajan yksityisopetusta mallintamisesta. Se voisi mennä paremminkin - olen opettajana vähän toistaitoinen - mutta sentään kaikenlaista hyödyllistä saamme aikaan: ei pelkästään palikkataloa, vaan myös maastonmuotoja ja luolia.

Poistun ohjelmastani vähän lyötynä. Olen missannut päivän ekan Eclipse Phase -pelin alun, ja sen seuraaminen sivusta on vähän tympeää. Päädyn sen sijaan Tainan, Velman ja Karon kanssa pelailemaan kilpailuskenaariota avaruuspaleontologiasta. Skenaario on juuri oikea yhdistelmä absurdismia ja nerokkaita oivalluksia, ja me kaikki pidämme siitä kovasti. Etenkin mekaniikka, jossa fossiileja kaivetaan esiin repimällä paperikerroksia on minulle mieleen.

Odotan illan roolipeli-ilmoittautumisia kuoronäytöksessä ja gaalassa, joista molemmat ovat oikein mainioita. Sitten saan puhelimeeni tiedon, etten ole mahtunut seiskalta alkavaan Eclipse Phase -peliin. Koetan vielä kärkkyä siihen varapaikoilta, mutta onni ei potki tässäkään. Karokaan ei ole mahtunut mihinkään peliin, joihin on hakenut. Peli-ilmoittautumisjärjestelmä on oikeasti aivan kauheaa kuraa, eikä juuri kukaan jonka kanssa olen puhunut ole pitänyt siitä. Palautteeni tulee olemaan hirveää, mutta sitä odotellessa meillä on edelleen käsillä lauantai-ilta eikä mitään pelaamista.

Niinpä improvisoin varttitunnissa toimintakauhupelin nimeltä ... And Carry On, strossiaanista kuvastoa käyttävän tarinan toisulotteisten parasiittien hyökkäyksestä no-deal-Brexitin jälkeiseen mellakoivaan Lontooseen. Karo metsästää minulle neljän pelaajan ryhmän, ja pari tuntia sitten pelaamme ensivasteyksikön toimintaa levottomuuksien, tulipalojen ja kvasimaagisten hirviöiden keskellä. Improvisoitu peli toimii oikein hyvin, ja käytännössä pelastaa conilauantai-iltamme.

Makailemme aulan sohvilla turkulaisporukassa, ja keräämme energiaa discolarppiin. Tainan Filk-työpaja on taas ollut menestys. Diskotanssiminen vie voimat parissakymmenessä minuutissa.

Ropecon-sunnuntai, 29.7. 2018

Päivän kolmen hengen cosplay-idea: Prinsessa, herne ja 20 patjaa

Olen Messukeskuksessa vasta vähän ennen yhtä, ja koomailen Toisen vuoden pelaajatapaamisen läpi. Sitten koetan vähän osallistua puheohjelmaan, mutta se on niin epäkiinnostavaa, että lähden kesken pois. Päättäjäisiinkään en jaksa mennä.

Vaikka conini alkuosa on ollut aivan lupaava, viimeinen päivä vähän lässähtää energian puutteeseen ja jostain hyökkäävään epäsosiaalisuuteen. En kauheasti viihdy edes kaveriporukan illallisella, lähinnä koska olen sosiaalisesti vaikea ellen mahdoton. Tarvitsisin pari päivää lomaa, mutta lomani on nyt takanapäin.

Maanantai, 30.7. 2018

Päivän ajoitus: Kerrankin terveys petti silloin kun pitikin

Töihin paluu ei ollut ihan helppoa. Jos meillä ei olisi juuri ollut aloittamassa uusi sivari, olisin lomaillut pari päivää lisää, mutta tähän ei nyt ollut mahdollisuuksia. Sivari oli onneksi pätevä ja jo ennestään sisällä touhuissamme, koska vähän puolenpäivän jälkeen tajusin, että conissa minua vaivannut kurkkukipu ei oikeasti ollut mennyt pois, päinvastoin.

Jostain syystä päädyin töiden jälkeen Mustikkamaalle hengaamaan kavereiden kanssa, mutta kipeä olo ajoi minut sieltä pois. Siirryin kotiin koomaamaan. Yritin katsoa tv-sarjoja, mutta sekin oli liian vaativaa. Kesäflunssat ovat parhaimpia. Sentään tämä iski vasta nyt, eikä kesken loman tai conin.

Tiistai, 31.7. 2018

Päivän tila: Koomaisa

Vietin suunnilleen koko päivän sängyn pohjalla yrittäen katsoam Batman-piirrettyjä.

(Oikeasti kokeilin iltapäivästä myös käydä kahvilassa osallistuakseni pelinjohtajan ominaisuudessa kahden pelaajahahmon keskusteluun, mutta sekin tapahtui sellaisessa puolitajuttomuuden tilassa, että saatoin myös kuvitella koko jutun.)