<

>

Heinäkuu 2012: Gouffre Berger

Sunnuntai, 1.7. 2012

Päivän pakkaus: Olen alkanut täyttää taskutietokonetta e-kirjoilla, podcasteilla ja elokuvilla matkaa varten.

Heinäkuu alkoi oikeasti lämpimällä päivällä. Päädyin sopivasti pihalle paiskomaan frisbeetä ja olemaan sosiaalinen. Frisbeen heittely oli juuri sopivaa kevyttä liikuntaa eilisten pitkien kävelyiden jälkeen.

Pyöräillessä kuuntelin ranskan oppitunteja. Olin tullut siihen tulokseen, että minun on mahdotonta selvitä elossa Vercorsissa osaamatta sanaakaan ranskaa, joten koetin Coffee Break Frenchin avulla saada haltuuni kielestä edes jotain alkeita. Pyöräillessä podcastien kuunteleminen oli minulle uusi aluevaltaus, ja vaikka se tekikin fillaroinnista vielä hauskempaa, en ole vakuuttunut että kuuntelemiseen keskittyminen teki minusta liikenteessä turvallisemman. Ranskakin tuntuu kielenä vaikealta, ja pitäisi ehkä investoida myös kirjallisiin materiaaleihin.

Maanantai, 2.7. 2012

Päivän ranska: Pardon, où est la grotte? Tai jos etsii vertikaalista luolaa, où est le gouffre?

Ranskan kuuntelu fillaroidessa jatkui. Joskus muinoin olin todella hyvä oppimaan uusia kieliä (ja todella huono ylläpitämään kielitaitoani niissä) ja näköjään en ole aivan täydellisesti tätä taitoani kadottanut: ahkeran kuuntelun ja itsekseni puhumisen avulla olen kokenut jopa oppineeni hyppysellisen gallianlatinaa. Jos saan ylläpidettyä nykyisen tahtini enkä unohda mitään, minulla on ehkä kolmasluokkalaisen ranskantaidot hallussa siihen mennessä kun saavun Vercorsiin. Sitten natiivit voivat ääntää omalla tavallaan ja kaikki osaamiseni on hyödytöntä.

Kävin Miken kanssa läpi Sic Semperin vitoskauden johdantoa. Samalla sain peliin liittyvän oivalluksen, joka oli aivan turkasen ilmeinen mutta jonka olin jotenkin onnistunut tähän saakka täydellisesti missaamaan. Luin pitkästä aikaa eräitä muistiinpanojani, ja tajusin että yhdistettynä toisiin, tuoreempiin muistiinpanoihin ne antavat älyttömän ilmeisen suunnan johon kehittää nykytilannetta. Olen ollut todella nuija.

Shoppailin retkeilykaupoista tarvikkeita, tuskailin hyvän makuupussin löytymisen vaikeudelle ja käväisin pikaisesti Salmisaaressa kiipeilemässä. Olin syönyt heikonpuoleisesti ja tuloksena en jaksanut olla seinällä pitkään, mutta siitä huolimatta ne vähät reitit joita kiipeilin menivät melko hyvin. Vielä tässä taitotaso seiskan pintaan nostetaan ennenkuin pitää livahtaa pois ja kuukauden tauko syö taas voimat, taidot ja rohkeuden.

Tiistai, 3.7. 2012

Päivän huojennus: En sittenkään joutunut käyttämään makuupussiin kolmeasataa

Inhoan ostoskierroksia, etenkin jos teen niitä yksikseni. Olin varautunut toiseen turhauttavaan shoppailupäivään, mutta yllättäen Partioaitasta löytyikin persoonallinen ratkaisu makuupussipulmaani. Samalla hankin uuden kerraston ja muutamia muita tarvikkeita. Nyt olen lähes kokonaan luonut maanalaisen nahkani.

Testasin pakkauskapasiteettiani ja sain romut mahtumaan sukelluslaukkuuni, joskin sallitut painorajat saattavat ylittyä. Vielä pitää hankkia uusi laukku ja varmaan matkatavaravaaka. Kuitenkin jo näiden hankintojen sekä SRT-vermeisiini tekemien pienten modausten jälkeen aloin olla paljon luottavaisempi selviytymismahdollisuuksieni suhteen. Vielä kun ranskaa oppisi ymmärtämään.

Keskiviikko, 4.7. 2012

Päivän politiikka: EU:n parlamentti hylkäsi ACTA:n. Pitäisiköhän niille lähettää kukkia tästä hyvästä?

Ensimmäiseen lomaviikkooni ei mahdu mitään muuta kuin valmistautumista retkiin. Tämän päivän saaliiksis shoppaillessa tuli matkatavaravaaka ja uusi laukku. Punnitessani roinaani vahvistin, että koko romukasa ei millään mahtuisi painorajoihin. Pitää varmaan mennä koneeseen täysissä vermeissä. (Tiukimpia rajoja mainostava lento-operaattori reissussa oli tosin mennyt konkurssiin kun en pitänyt sitä silmällä. Korvaavaa lentoa ei oltu vielä ilmoitettu, mutta hyvällä onnella sen painorajat ovat samat kuin muillakin firmoilla.)

Käväisin iltapäivästä sentään uimassa Pikkukoskella. Kesä ei tunnu vielä kunnolla päässeen vauhtiin ja vesikin oli vielä aika viileää. Ei niin kylmää etteikö siinä olisi voinut hyvän tovin uida, mutta ylös noustessa olo oli hieman jäähtynyt. Varmasti tämä oli kuitenkin lämpimintä vettä mitä tulen tämän kesän aikana kohtaamaan.

Torstai, 5.7. 2012

Päivän oivallus: Vitosgreidin reittejä voi yläköysitellä liki loputtomasti, ainoastaan kutosella alkavat vievät voimia

Luolaseura suoritti tv-debyyttinsä Summerin jaksossa. Tuloksena sivuillemme tuli yhtäkkinen kävijähyöky, johon jotenkin en ollut lainkaan tajunnut varautua. Tietysti koko palvelin meni jumiin. Hups. Suoritin pikaisia korjauksia, järkeistin sivuston rakennetta, siirtelin tietokantaa ja muutenkin tein junasta jääneen ylläpitäjän perustoimia. Jos olisin ollut todella fiksu, olisin tajunnut tämän jo ennen ohjelman ensi-iltaa. Joka tapauksessa hieno harrastuksemme sai valtavasti näkyvyyttä ja sivumme saivat varmaan kaikkien aikojen kävijäennätyksen.

Eestaas säntäily jätti minulle jotenkin lämpöhalvautuneen olon, mutta sittenkin löysin itseni kuudelta Salmisaaresta. Siellä onnistuin kuin onnistuinkin kiipeämään puhtaasti 6B:n kattoreitin. Tietysti tämä oli ainoa kyseisen vaikeusasteen kiipeily, joka mitenkään onnistui. Huomaa taas, että tasapainoni on mitä sattuu, jalkatekniikkani surkeaa ja ainoa mitä osaan on roikkua suurissa kahvoissa.

Perjantai, 6.7. 2012

Päivän scifisarja webissä: Sync Corridor Digitalilta

Britannian säätutkan katsominen oli masentavaa. Yksi ennuste lupasi sateen laantuvan, eikä meno enää kai ollut aivan yhtä pahaa kuin kaksi viikkoa sitten, mutta toinen ennuste taas uhkaili hilpeästi lisää sadetta.

Pakenin säällä pelotteluja web-sarjoihin ja kirjoihin. Olin hankkinut S. M. Stirlingin Draka-tarinat matkalukemiseksi, mutta en malttanut olla avaamatta niitä jo etukäteen. Marching Through Georgia oli piristävän tyly sotakuvaus ja tyyliltään vastakkainen kuin 2000-luvun alun scifi, jonka hahmokuvauksesta valitan: hahmot olivat inhottavia pahiksia, mutta heidät kuvattiin sympaattisesti. Stirlingin taito kuvata tulitaisteluita oli myös varsin vaikuttava: huolimatta hahmojen lähes eeppisistä kyvyistä oikea ammuskelu oli silti satunnaista kuin roolipelissä ikään.

Viikonloppu, 7.-8.7. 2012

Ajankohdan historia: 30-vuotinen sota

Epämääräisen tukkoinen olo vaivasi. Harkitsin boulderointia, mutta sateen uhka lannisti kalliohalut. Enimmäkseen vain luin. Britannian sääennusteiden katselu oli hieman pelottavaa, mutta Berger-matkakokemusten lukemiseen verrattuna se oli kevyttä.

Drakan parista siirryin scifimpään vaihtoehtohistoriaan Eric Flintin 1632:n kanssa. Ekan kirjan henkilöt ovat hitusen ärsyttäviä ja toivat mieleen liiaksi tv-sarjahahmot. Vaikken haluakaan henkilöideni olevan vittumaisia kiukuttelijoita, ei niiden tarvitse liioin olla ärsyttävän täydellisiä ja liian mutkattomasti toistensa kanssa toimeen tulevia salskeita sankareitakaan. Huomasin kaipaavani Stephen Kingin otetta hahmoihin, etenkin kun 1632 tuntui detaljitasolla olevan juuri hänen heiniään. Mutta suuret linjat sen sijaan Flint tuntui hoitaneen tyylikkäästi. Olisin toki voinut törmätä tähän aiemminkin, mutta tässäkin vaiheessa kirja tarjosi mainiota pelitutkimusmateriaalia.

Sunnuntai-iltana Tainakin selvisi paikalle. Pakkaaminen saatiin valmiiksi juuri ja juuri järkevässä ajassa. Huomenna kohti tulvivaa Britanniaa.

Maanantai, 9.7. 2012

Päivän harmi: Toimimaton sähköpistoke

Varhainen herääminen ja lento Manchesteriin sujuvat ongelmitta. Suuren lomaretkeni Britannian-osuus on kahdella hengellä alkava operaatio: vain Taina ja minä lähdemme Helsingistä. Auto vuokrataan, vaihteeksi Taina on kuljettaja ja minä keskityn musiikin soittamiseen. Sää on epämääräisen sateinen, mutta pahimmat tulvat näyttävät olevan jo ohitse. Joitain viikkoja sitten kohteeseemme johtava tie oli kokonaan veden alla, mutta vaikka Britannian eteläosissa on yhä voimassa tulvavaroituksia, Pohjois-Englannissa ainakin maan päällä on jo turvallista olla.

Ensimmäinen vastoinkäyminen iskee Settlessä, kun GPS-laitteemme sammuu. Syyksi selviää ei niinkään vika navigaattorissa vaan auton sähköjärjestelmässä- etupaneelin pistoke ei anna virtaa. GPS:n lataukseen ei ole olemassa toista kaapelia, koska tällaista ongelmaa en ole ennakoinut. Varalaitteena toimiva taskutietokoneeni toimii auttavasti karttana, ja joka tapauksessa olemme jo tutuissa maisemissa. Käytyämme ostoksilla poimimme Peter-nimiseltä tyypiltä luolamökin avaimen. Craven Pothole Club on tyhjä, mökki on pelkästään meidän leikkikenttämme.

Vieraskirjasta löytyy huolestuttavia kuvauksia lähimenneisyyden retkistä onkaloihin, jotka ovat vedenpaisumuksen johdosta olleet tavallista pelottavampia. Ympärillämme on The Dales, Yorkshiren, Lancastershiren ja Cumbrian maakuntien alue jonka alla on satapäin hämmentäviä luolia. Viime vuonna saimme näihin hieman pintaraapaisua, tarkoituksena on nyt kaivautua vähän syvemmälle sekä konkreettisessa että metafyysisessä mielessä.

Lyhyt yöuni, jetlag ja pubiruoka väsyttävät. Saamme lähetettyä viestit paikalliskontakteillemme ja sovittua huomisen ohjelman. Sitten kaadumme petiin vaikka kello on vasta 8 paikallista aikaa.

Tiistai, 10.7. 2012

Päivän ötökkäkammo: Jo tuhatjalkaisista puhuminenkin ällöttää

Lost Johns', sisään

GPS:n puute ei ole ajanut minua täyteen uusavuttomuuteen, ja onnistun saamaan meidät aamukymmeneksi sovitulle kohtaamispaikalle, Leck Fellin päälle. Rob, Neil ja Emma ilmestyvät pian myös paikalle. Viiden hengen joukkue tuntuu juuri sopivan kokoiselta retkelle Lost Johns':in luolaan. Syvälle kurottava vertikaalinen verkosto on osa valtavaa Three County Systemiä, ja viime vuonna käväisimme ehkä puolivälissä sen pohjalle. Nyt tavoitteena on mennä niin syvälle kuin sää suinkin sallii. Lost Johns' on enimmäkseen joukko kuivia köysiosuuksia, mutta aivan alussa ja aivan lopussa odotettavissa on vettä. Epäilemättä kuuden viikon sade on jättänyt näihinkin paikkoihin jälkensä. Sisäänkäynti on kukkulan sisään virtaava vuolas puro.

Viisi ihmistä olisi hyvä määrä kuljettamaan pohjan saavuttamiseen tarvittava setti köysiä. Jollain logiikalla päätämme kuitenkin hajaantua kahteen ryhmään, pohjan tuntumaan kun pääsee kahta kautta. Tämä tarkoittaa käytännössä tuplamäärää köysiä.

Saan kannettavakseni aika valtavan köysisäkin. Sitten Rob johtaa minut ja Tainan sisään tunneliin. Matalassa ja lohkareisessa virrassa on aluksi epämukavaa, ja flunssainen olo hyppää jostain kiusaamaan minua. Selviää, että helvetillinen säkkini ei ole ainoastaan julmetun painava, se ei myöskään pysy kunnolla kiinni ja sen pohjasta puuttuvat vedenpoistoaukot. Sinne varastoidut maillonit ja sulkurenkaat koettavat karkailla narujen löystyessä, ja aina säkin hörpätessä vettä joudun tyhjentämään sen manuaalisesti kaatamalla. Kiroilen taakalleni luovasti.

Sitten lattia katoaa altamme ja vie veden mukanaan. Parikymmentä metriä pidemmällä railossa kiinnitämme köytemme ja lähdemme itse laskeutumaan. Köysiin päästäessä flunssainen oloni katoaa.

Alaspäin

Yleensä kutsuttaessa luolaa kauniiksi tarkoitetaan, että se on täynnä eksoottisia ja monivärisiä luolamuotoja. "Well decorated" tuntuu olevan melkeinpä synonyymi kauniille. Lost Johns' ei sisällä oikeastaan ensimmäistäkään kalsiittimuodostumaa. Sen tylyn musta ja liukas kivi muodostaa hämmästyttäviä korkeita holveja, joita yhdistävät kapeat railot. Köysillä laskeudumme kammioihin katosta, ihailemme ympärillämme olevaa tilaa ja poikkeamme ulos pohjan tuntumassa olevasta raosta vain laskeutuaksemme seuraavaan katedraaliin. Jylhä eleettömyys on täysin toisenlaista luolakauneutta, mutta ainakin minuun se tekee paljon suuremman vaikutuksen kuin pillirivistöt tai oudon muotoiset värikkäät verhot. Virran kadottua varsinainen äänimaailma muuttuu. Normaalin maanalaisen hiljaisuuden asemasta kiven läpi enemmän tuntee kuin kuulee, kuinka jossain kaukana valtavat vesimassat syöksyvät kiven läpi. Matala, etäinen jyrinä olisi varmasti jonkun mielestä pelottavaa, mutta minusta se on ainoastaan tunnelmallinen ja hieno.

Etenemisemme on hieman takkuavaa. Köysiviritykset eivät aina ole heti optimaalisia, ja pari kohtaa mennään tarpeettoman vaikeasti tai joudutaan rakentamaan uudestaan. Kannan selässäni säkkiä, johon on pakattu aivan pohjalla tarvittavat köydet, ja Tainan ja Robin lastien tasaisesti keventyessä minun taakkani pysyy ennallaan.

Dome Junction -nimisessä risteyksessä Neil ja Emma odottavat meitä. Heidän reittinsä on ollut paljon lyhyempi, ja meidän töppäilymme ovat tarkoittaneet heille ainakin tunnin odottelua. He alkavat olla aika jäässä.

Kohdatessamme heidät käy ilmi, että jossain pinnalla olemme tehneet laskuvirheen ja meillä ei ole riittävästi köyttä päästäksemme koko matkaa pohjalle. Valtava säkki jota olen tuskallisesti tänne asti raahannut on hyödytön, siellä olevia köysiä tarvittaisiin vasta paikassa, joka nyt muuttuu meille umpikujaksi. Olen tästä hitusen turhautunut.

Lyhyen palaveroinnin jälkeen Emma ja Neil lähtevät ylöspäin reittiä, jota me käytimme laskeutuaksemme. Meidän puoliryhmämme lähtee vielä palan matkaa eteenpäin.

Valmiiksi viritetyt köydet poikkikulussa kertovat pian meille, että luolassa on toinenkin tiimi. Käy ilmi, että nämä ovat ruotsalaisia. Pohjoismaisten luolaharrastajien kohtaaminen syvällä Yorkshiren alapuolella tapahtuu Battleaxe-poikkarissa, maineeltaan todella pahassa tasapainoilussa. Battleaxe on minusta enemmän hauska kuin pelottava; olen tottunut walesilaiseen menoon, ja he eivät varmaan tähän edes vaivautuisi virittämään köyttä. Etäinen jylinä on vaihtunut raivoavan kosken pauhuksi: kuilun pohjalla on luolan aktiivinen virta, viikkojen sateiden jälkeen korkea ja vuolas.

Battleaxen loppupäässä Ruotsin joukkue tarjoaa minulle tilaisuutta laskeutua heidän köyttään pitkin alas Valhallaksi kutsuttua kuilua. Empimättä tartun tilaisuuteen. Ehkä aivan Lost Johns'in pohjalle en pääse, mutta Valhallan sanotaan olevan todella vaikuttava. Rob ja Taina ovat jääneet Battleaxen alkuun ottamaan valokuvia tai jotain. Minä kiinnitän laskeutumislaitteen köyteen ja lähden alaspäin.

Seinät ympärilläni katoavat. Köyden varassa laskeudun tilavaan rotkoon. Takanani pohjaa kohti syöksyy vesiputous, korkea ja ärjyvä. Minkäänlainen viestintä köyden yläpään kanssa ei ole mahdollista, veden pauhu hautaa alleen kaikki muut äänet. Lopulta saavutan pohjan. Vesi virtaa lattiaan kaivertuneen railon halki yhä syvemmälle, ja luola jatkuisi sitä seuraten. Jossain syvällä alapuolellamme on Final Pitch, reitti tulvimisalttiiseen virtaluolaan.

Paikka on upea. En tajua olla edes huolissani siitä, että olen siellä aivan yksinäni. Joku toinen ehkä ottaisi valokuvia, minä tyydyn nauttimaan äänestä ja näkymistä. Sitten vaihdan laskeutumislaitteen nousukahvoihin, ja palaan köyteen.

Ylöspäin

Emma ja Neil ovat suunnitelman mukaan purkaneet köysivirityksemme lähtiessään pinnalle, joten me emme voi palata samaa tietä jota tänne tulimme. Sen sijaan lähdemme Dome Junctionista vasempaan, samaa reittiä jota toinen tiimi oli luolaan laskeutunut. Parin vapaakiivettävän pätkän jälkeen edessämme on huolestuttavan niminen kuilu nimeltä Centipede. Olemme sen pohjalla, ja ylöspäin katoaa kaksi köyttä.

Team Sverige ohittaa meidät ja singahtaa Centipedeä ylös ja vetää oman köytensä pois. Sen jälkeen on meidän vuoromme. Taina lähtee ylös ensimmäisenä, hänen piirteensä katoavat pian ja ainoastaan hänen valonsa erottuu. Nousuun menee kauan, ja alas kantautuu vaimeaa protestointia reitin raskaudesta. Lopulta ylhäältä huikataan "Rope free!" ja on minun vuoroni.

Tuhatjalkaisnousu on avara, kuiva eikä edes erityisen kylmä. Se on kuitenkin noin 40 metriä korkea. Selässäni on jälleen hyödyttömien köysien reppu joka tuntuu käyvän jatkuvasti raskaammaksi. Alapuolellani Robin pieni valo katoaa, ylhäällä en enää näe edes Tainan otsalampun kajoa. On vain minä, köysi ja väsymystä valittavat raajani.

Centipede tuntuu jatkuvan loputtomiin. Minulla ei ole aavistustakaan kauanko lopulta käytän sen kapuamiseen. Lepään useita kertoja, koetan olla ajattelematta miten korkealla tai syvällä olen. Välillä lasken jalkojeni potkuja ja käsieni vetoja, mutta sadan vedon kohdalla menen sekaisin.

Kun yläankkuri viimein tulee näkyviin, olen hiestä märkä ja janoinen. Onneksi ankkuripiste ei ole vaikea ohittaa. Pian seison jälleen kivellä, pikkuisessa kammiossa. Tainan repussa on vesipullomme, josta juon ahnaasti.

Centipeden jälkeen on vielä lyhyt köysinousu tai pari, mutta ne eivät tunnu missään. Pian olemme taas luolan yläosissa poikkaroimassa aktiivisen virran päällä, sitten konttaamassa virrassa. Köysilaukkuni täyttyy jälleen vedellä. Tajuan olevani aika lopussa auringonvalon viimein pilkistäessä luolan suulta. Olemme olleet maan alla yli seitsemän tuntia.

Tyrmäys

Vaihtaessani vaatteita autolla oloni huononee tasaisesti. Ajomatka Craven Pothole Clubille on taistelua pahoinvoinnin kanssa. Kerholla olo on horkkainen ja puolitajuton. En kykene osallistumaan ruuanlaittoon tai varustesirkukseen, vaan romahdan tärisevänä makuupussiini. Minulla on ollut hitusen flunssaa, eikä se ole kombottanut raskaan ja pitkän luolaretken kanssa kovin hyvin.

Vajoan tiedottomaksi, herään kun Taina tuo minulle teetä ja kertoo ruuan olevan valmista. Pakotan itseni ylös syömään ja sen jälkeen käymään varustekasamme kimppuun. Ibuprofeeni alkaa jossain vaiheessa vaikuttaa ja hienoinen toimintakyky palaa.

Jaksan raahautua illalla samassa rakennuksessa olevaan pubiin, jonne Rob on myös ilmestynyt. Juomien ääressä pohdimme huomista ohjelmaa. Totean olevani epäkunnossa ja kykenemätön tekemään mitään kovin raskasta, joten alkuperäinen suunnitelma hylätään ja korvataan kevyemmällä. Haluan kyllä maan alle jos suinkin kykenen, mutta en tahdo kolmeviikkoisen luolalomani aluksi vetää itseäni sairaalakuntoon liiallisella rääkillä.

Keskiviikko, 11.7. 2012

Päivän tribalismi: Humalainen paidanvaihto

Lancaster Hole

Lampaiden ja kalkkikivipaasien keskellä kukkulassa on luukku. Sen alla aukeaa 30-metrinen kuilu, josta viime vuonna kiipesimme ylös. Olemme livahtamassa sisään Lancaster Holesta. Oloni on yön aikana kohentunut ja sääkin on kelvollinen, välillä pieni tihkusade koettaa hieman kastella meitä. Laskeutuminen sisään on vaivatonta.

Olen tehnyt puolikuntoisen tilani selväksi kanssaretkeilijöilleni, ja suunnitelmamme on olla menemättä minnekään kovin syvälle. Sisäänkäynnin lähelläkin on paljon kiintoisia asioita. Korkeita kalsiittipylväitä valokuvataan ja mutaista köyttä apuna käyttäen laskeudutaan suureen kammioon.

Lähdemme alas lohkareikkoa, joka on kuin kokoelma kylmiä suihkuja. Mistään vesiputouksesta ei voi puhua, mutta mennessä kyllä kastuu. Tai kastuisi, jos varusteet olisivat huonommat. Vappuna ostamani haalari osoittautuu erinomaisen vesitiiviiksi, ja löydän sen taskusta jopa irtohupun jonka panen päähäni. Pysyn enimmäkseen kuivana ja mukavan lämpimänä.

Luolan pohjavirta on melko villissä tilassa. Parin viikon takaisesta oikeasta tulvasta näkyy selviä merkkejä - virtaputken katossa on vaahtoa, joka kertoo veden täyttäneen tunnelin aivan kokonaan. Nykyisellään virtaan uskaltaisi ehkä juuri ja juuri mennä, jos voisi olla täysin varma siitä, että ulkona ei alkaisi sataa.

Joka tapauksessa retkemme tavoitteet on suunnilleen saavutettu: olemme käyneet sisäänkäynnin läheiset osat läpi, ja opetelleet hieman suunnistamaan niissä. Edessä on enää 30 metrin köysinousu suuaukolle. Olen odottanut flunssaisen olon tekevän noususta hyvin tuskallisen. Odotukseni on väärä. Nousun ensimmäisillä metreillä saan oivalluksen tekniikastani - lyhyempiä potkuja tekemällä joutuu käyttämään käsiä vähemmän - ja tuloksena ylös pääseminen sujuu kuin leikiten.

Olen ensimmäisenä kukkulan päällä, ja odottelen siellä muiden saapumista. Retkemme ei ole ollut erityisen pitkä, mutta varsin viihdyttävä. Edessä on illallista ja tarvikehuoltoa. Niiden jälkeen Taina ja minä livahdamme Hortonista Helwith Bridgeen, Yorkshire Subterranean Societyn luolamajalle hengaamaan Robin ja muiden YSS-läisten kanssa. Kerron Stuart-nimiselle luolaveteraanille aikeestani laskeutua kahden viikon (kahden viikon!) päästä Gouffre Bergeriin. Stuart on itse käynyt kuilun pohjalla kahdesti, ja kyselen häneltä käytännön vihjeitä retkeen. Saankin niitä melkoisesti.

Seurue siirtyy ennen pitkää läheiseen pubiin puhumaan levottomia geokätköistä, kiipeilystä, via ferratasta ja muista mainioista puuhista. Käy ilmi, että YSS:llä on yksi suomalainen jäsen, joka ei taida kuulua edes kansalliseen luolaseuraamme. Tribaalihenkisesti päädyn vaihtamaan Stuartin kanssa seurapaitoja ja teemme humalaisen aiesopimuksen Suomen luolaseuran ja YSS:n jäsenten oikeudesta käyttää toistensa majoituspalveluja asevelihintaan. Helppohan minun on tällaista luvata, Suomen luolaseuralla kun ei edes vielä ole mitään luolamökin näköistä. Jos YSS-läisiä jostain syystä Suomeen ilmestyy, joudun varmaan majoittamaan heidät olohuoneeseeni.

Torstai, 12.7. 2012

Päivän muistutus: Maasto-GPS ei korvaa järjen käyttöä. Tarpeettomalta nummilla kävelyltä voi välttyä vain katsomalla itsekin minne menee.

Jo yhdeksän aikaan kurvaamme autollamme YSS:n eteen. Suomen joukkue oli tajunnut eilen lähteä pubista ajoissa, britit olivat jääneet vielä muutamalle ja näky majalla on hieman väsynyt. Kuitenkin olemme lähdössä varhain liikkeelle. Stuart tahtoo kyydin majalta Malham-nimiseen kylään, ja on neuvonut meille läheisen luolan jota voisimme käydä vilkaisemassa.

Pikedaw Calamine Cavern osoittautuu tämän retken mutaiseksi ryömintäseikkailuksi. Vähän kaivostoimintaakin nähnyt luola on pieni mutta yllättävän sokkeloinen, ja epätyypillisesti sisältää hauskoja kalsiittimuodostumia, omituisia suunnistuspähkinöitä ja hankalia kiipeilyjä. Vettä luolassa on vain vähän - muutama samea allas, joka on varmaan ollut paikallaan vuosikymmeniä. Siellä täällä näkyy kaivostyöläisten jättämiä tägejä.

Vietämme Pikedawin uumenissa reilut kolme tuntia. Käymme tuossa ajassa läpi suunnilleen koko kartoitetun luolan ja löydämme pari kohtaa, joita luolakartassamme ei näy lainkaan. Tunkeudumme muutamiin varsin uskomattomiin paikkoihin, kuten ylös liukasta mutaputkea tai ryömien käytävään leveän kuilun vierestä. Emme sentään lähde sukeltamaan vesiesteiden läpi, ja eräs viisi metriä syvä kuilu jää tutkimatta koska ilman köyttä alas ei ole mitään keinoa päästä ehjänä. Ylös luolasta noustaan 20 metrin köysiosuudella, joka ei enää tässä vaiheessa tunnu lainkaan raskaalta. Kukkuloilla on aurinkoista ja lämmintä, kesän sateet tuntuvat olevan tältä erää ohi.

Käymme Robin kanssa syömässä intialaista ruokaa, ja sitten erkanemme tahoillemme. CPC:llä pesemme saastaiset kamamme. Etenkin köysitekniikkavermeet ovat keränneet valtavan määrän mutaa, josta on hyvä päästä eroon ennenkuin ne alkavat oikeasti haitata toimintaa. Ketään muuta ei vieläkään ole jaksanut ilmestyä majalle.

Perjantai, 13.7. 2012

Päivän kysymys: "Are you an intellectual or a physical caver?" Ensin vastasin "physical", mutta tarkemmin mietittyäni tajusin itse asiassa olevani kolmas vaihtoehto: spiritual

Etelä-Walesista saamamme sääraportit eivät ole erityisen innostavia. Kuitenkin olemme sopineet näkevämme tuttuja SWCC:llä, joten siivoamme Horton-in-Ribblesdalen luolamökin ja pakkaamme kamamme autoon. Stuart pistäytyy vielä moikkaamassa meitä ennenkuin lähdemme liikkeelle.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme on Lancaster, jossa vaihdamme autoa. Saamme samanlaisen mallin, mutta kappaleen jossa sähköpistoke toimii ja GPS:n lataaminen on mahdollista. Sitten suuntaamme etelään. Melkein välittömästi päällemme osuu kauhea saderintama. Paikalliset motoristit eivät tajua käyttää valoja sateella, ja tuloksena sadeverhon läpi muiden autojen näkeminen on onnenkauppaa.

GPS koettaa taas lähettää meidät pikkuteille, enkä keksi mitään keinoa saada sitä tajuamaan, että nämä eivät ole järkevä reitti. Tuntuu siltä, että navigaattori etsii optimaalisen reitin olettamalla, että teillä ajetaan lähellä nopeusrajoitusten sallimaa huippunopeutta - ja Britanniassa suunnilleen pienimmällä kärrypolullakin on satasen nopeusrajoitus. Syystä tai toisesta reittimme kulkee välillä pikkuisten kylien tai älyttömien puolen kaisten levyisten teiden kautta. Eräässä taajamassa kapeat tiet johtavat viimein siihen, että klippaamme pysäköidyn auton peiliä ohi ajaessamme. Onneksi vahingot ovat molemmin puolin kosmeettisia, mutta onnettomuuden setvimiseen menee parikymmentä minuuttia.

Autonvaihdon, teiden taivastelun, törmäilyn ja kauppareissun ansiosta meiltä kuluu yli kahdeksan tuntia päästä Penwylltiin. Täällä ei enää sada. Kurvaamme SWCC:n pihaan, ja kuten tavallista, olo on kuin kotiin saapuisi. Paikalla on vain vähän ihmisiä, mutta suurin osa heistä on kavereitamme. Vuosia sitten ulkomaanmatkailu aiheutti minulle aina ahdistusta siitä, että olin vaan tylsä turisti joka ei koskaan esimerkiksi tutustunut paikallisiin. Luolaharrastus on onneksi muuttanut tämän täysin. Jo parikymmentä minuuttia SWCC:llä palauttaa mieleeni, miksi tänne olisi kannattanut tulla vaikka sää olisi ollut miten kamala. Lisähupia saan siitä, että paikalle on osunut meistä riippumatta toinenkin suomalainen, Ralf, joka on täällä sukelluskurssinsa jälkeen.

Suunnittelemme huomista retkeä. Andy kertoilee meille geologina uskomattomia tarinoita luolien muodostumisesta ja luolaharrastuksen dimensioista. Hän saa minut melkeinpä kokemaan syyllisyyttä tavastani nähdä luolat lähinnä metkoina esteratoina sen sijaan että tavoittelisin syvempää ymmärrystä niiden kehityksestä ja kohtalosta.

Lauantai, 14.7. 2012

Päivän vaikeus: Elokuvausvalon käyttäminen käskettäessä. En vaan ole visuaalinen ajattelija.

OFD II, sisäänpäin

Joitain viikkoja takaperin tuntematon tolvana oli rikkonut Ogof Ffynnon Ddun yläportin. Tarkempaa taustatarinaa en tiedä, mutta seura oli joutunut käytännössä uusimaan koko rautaisen oven. Nyt uudesta portista ryömii sisään seitsenhenkinen seurue. Andy, Antonia ja Claire ovat elokuvausryhmä, jonka aikeena on tehdä huima luolavideo matkasta yläkautta Marble Showersiin. Heitä seuraa valaistus- ja tavaranroudausjoukkue - minä, Taina, Ralf ja Chris Yorkshiresta. Suurin sallittu ryhmäkoko OFD:ssä on kuusi henkeä, mutta me olemme kiertäneet tämän olemalla teknisesti kaksi ryhmää joilla vaan sattuu olemaan sama matka.

Singahdamme OFD:n kuivien yläosien läpi huijauksessa, ja laskeudumme lohkareita pitkin Maypole Inletiin. Pitkän ja ahtaan suikeron kautta pääsemme valtavaan kuiluun, jossa luolan pohjavirta kulkee. Sinne laskeudutaan 10 metriä tikkailla ja vapaakiiveten, pienen vesiputouksen alla. Paikka on OFD:n kauneimpia ja olen riemuissani nähdessäni sen uudelleen.

OFD II:n virrassa kivi on karheaa, mustaa ja terävämuotoista. Vesi on sateisten viikkojen jälkeen vielä korkealla, mutta virta ei ole kulkukelvoton. Aloitamme pitkän matkan alavirtaan. Eilisiltana Andy oli esitellyt meille valojen toimintaa ja antanut toimintaohjeita kuvaustilanteessa. Retkeä dokumentoidaan kolmella pöljän fancylla kameralla. Valo-ohjeistus osoittautuu ainakin minun osaltani vaikeaksi noudattaa, käyttämäni neopreenihansikkaiden kanssa kypärääni kiinnitetyn lisävalon päälle saaminen tarvittaessa on vaikeaa. Muutenkin seitsemän hengen ryhmä on liian suuri kätevään ohjeistamiseen, ja melkein jatkuvasti ohjaajan huutamat ohjeet hukkuvat veden pauhun alle.

Varustukseni toimii vedessä erinomaisesti. Kun kylmyys ei vaivaa, voin keskittyä upeaan kiveen, hankaliin kiipeilyihin ja syvien altaiden ylittämisiin. Edellisestä kerrastani luolan näissä osissa on yli kaksi vuotta, mutta pelauttamassani fantasiaskenaariossa nämä osat virtaa olivat tärkeässä roolissa. Bongailen pelissä käyttämiäni paikkoja ja osoitan niitä Tainalle.

Cwm Dwr, ulospäin

Jossain Great Oxbow'n ja Marble Showersin välissä oivallan, että aivan koko muu tiimini ei ole yhtä innoissaan virrasta. Pitkine raajoineni minulla on täällä selvästi helpointa, mutta vuolas virta ja useita metrejä syvät altaat ovat lyhyemmille hurjia. Niistä kuljetaan läpi uimalla tai oikeammin hyppäämällä - pohjaa ei kannata tavoitella, ainoastaan altaan vastapäistä reunaa. Parissa matalammassa kohdassa virhearvioin veden syvyyden ja humahdan veteen vyötärööni saakka; saman tapahtuessa lyhyemmille he saattavat olla kaulaansa asti virrassa.

Teknisesti meitä on kaksi joukkuetta, ja minä olen toisen johtaja. Käytännössä Andy auttaa minun ryhmääni kuuluvia lyhyitä ihmisiä vaikeiden kohtien yli. Koen olevani hyödytön ja hyvä tuuleni vähenee. Lopulta saavuttaessamme Marble Showersin yllätyn itsekin siitä, miten rajulta sen kosket vaikuttavat. Toisin kuin olimme suunnitelleet, emme jää tänne kuvaamaan kuin minuutiksi. Jatkamme matkaa alavirtaan. Jotkut väittävät kuulevansa omituista jyrinää, minä en huomaa mitään. Huoli veden korkeudesta tarttuu minuunkin. Onko tällä muka oikeasti olemassa tulvimisen vaara? Ei minusta vaikuta siltä, mutten tunne näitä osia luolasta mitenkään hyvin.

Viimeisessä tunnelissa Confluencelle vesi on kuitenkin matalalla. Hainevän muotoisen kiven kohdalla kiipeämme virrasta ja pysähdymme lepäämään ja syömään eväitä. Olemme Cwm Dwrin pohjalla, loppuosa matkastamme on kuivaa kiipeämistä. Virrassa en palellut lainkaan, mutta kuten monesti ennenkin, Cwm Dwr tuntuu viileämmältä kuin muut osat luolaa. Liikkuessani en palele, mutta olemme siirtäneet kuvausambitiomme virrasta tänne, ja tuloksena joudumme pysähtelemään. Ei seitsenhenkinen seurue muutenkaan kovin nopeasti etenisi.

Cwm Dwrin tilavat kammiot ovat yhä kauniita, mutta ulos päästäkseen on pakko mennä helvetillisten ahtaumien läpi. Tietenkin minulla on lisäriesana yksi ryhmämme suurista laukuista. Ensin lohkaretukos koettaa vääntää niveleni sijoiltaan, sen jälkeiset ryömintäosuudet ovat hitaita ja tukalia. Lopun kiipeäminen ylös betonirenkaita on edelleen tehty minua 20 senttiä lyhyemmille ja liian pitkien reisiluideni vuoksi joudun kiskomaan itseäni ylös lähes pelkillä käsivoimilla. Onneksi niitä on yhä jäljellä. Tervetullut lämmin auringonpaiste osuu minuun noustessani luukusta.

Illalla katselemme kannettavalta kolmen kameran kuvaamia pätkiä luolasta. Joukossa on muutama oikein hieno otos. Ankaralla leikkaamisella 2.5 tuntia raakamateriaalia tulee muutumaan alle 10 minuutin videodokumentiksi retkestämme. Andy selittää videoeditoinnin hienouksia niistä kiinnostuneille. Itse olen lähinnä harmistunut. Vaikka maan alla olikin hauskaa, koen retkemme epäonnistuneen tavoitteessaan kuvata Marble Showersilla, ja jotenkin syytän itseäni tästä. Lisäksi minua harmittaa, että vaikka uusi haalarini toimii maan alla erinomaisesti, näytän sen kanssa kuvissa ja videopätkissä tylsältä ja persoonattomalta.

Sunnuntai, 15.7. 2012

Päivän pahoittelu: Merkintä sisältää tarpeettoman paljon ulosteita ja muita ällöttävyyksiä.

Maan päällä, kiipeilemässä

Eilinen retki oli lopulta melko raskas, joten tänään otamme rauhallisemmin. Kaunis ilma houkuttelee pysymään maan päällä. Andy ja Antonia ovat paikantaneet reilun kilometrin päästä luolamajasta vanhan kalkkikivilouhoksen, jonka pystysuoria seiniä voisi puhdistaa kiipeilyreiteiksi. Suomen tiimi päätyy heidän mukaansa katsomaan paikkaa.

OFD:n yläsisäänkäynniltä muutama sata metriä ylärinteeseen löytyykin kalkkikiviseinien reunustama aukio. Seinät ovat parhaimmillaan yli 20 metriä korkeat. Andy valittelee niiden mataluutta, mutta Suomessa tällainen paikka olisi vuosikymmenen löytö. Kallion päällä rakennamme köysiankkurin ja teemme testilaskeutumisia. Enimpiä sammaleita ja irtokiviä siivotaan pois, sitten koetetaan ensimmäisen reitin kiipeämistä.

Mitään varsinaisia kiipeilykamoja meillä ei ole, valjaina toimii SRT-setin alavaljaat ja tossuja korvaavat vaelluskengät. 5A-tasoinen reitti menee silti yläköydessä riittävän hyvin. En ole milloinkaan aiemmin kiivennyt kalkkikivellä, mutta luolakokemusteni perusteella olen aina pitänyt sitä liukkaana. Käsitykseni muuttuu nopeasti. Kivi on terävästi lohkeilevaa ja todella karheaa, kitka on erinomaista. Kiipeilytossujen kanssa täällä olisi aivan mahtavaa. Parin reitin puhdistamisen jälkeen aurinko menee pilveen ja kylmä tuuli ajaa meidät pois kalliolta. Mökillä laitetaan ruokaa ja rupatellaan seuraavan viikon toimintasuunnitelmista.

Maan alla, OFD I:ssä

Ralf on lähdössä huomenna takaisin Suomeen, joten mahdutamme hänen viimeiseen täälläolopäiväänsä vielä yhden lyhyen luolapiipahduksen. Päätämme käydä katsomassa Crystal Pool Chamberia, se kun on helppo ja nopea retki johon pystyy väsyneenäkin. Eilisessä riehunnassa olen jotenkin onnistunut venäyttämään lihaksen selästäni. Kiivetessä se ei haitannut, mutta luolassa huomaan olevani haluton kumartelemaan tai ryömimään. Arvelen silti selviäväni Crystal Poolille ongelmitta, ja joka tapauksesa Taina on retken johtaja, minun tarvitsee vain seurata.

Kiivetessämme Boulder Chamberista ylös Dry Wayn suuntaan tajuan oloni olevan muutenkin aivan huono. Vatsani on jotenkin sekaisin, ja lähestyessämme Crystal Poolia lievä epämukavuus on kasvanut akuutiksi ripulia lupaavaksi oloksi.

Lyhyillä luolaretkillä ei tavallisesti ole mukana mitään kenttähuussia. Luolaympäristön hauraudesta ja staattisuudesta johtuen luolaan ei missään tilanteessa saa jättää roskia, puoliksi syötyjä eväitä tai ulosteita. Virtsaaminen juoksevaan veteen on monissa tilanteissa mahdollista - virtsa on kuitenkin steriiliä, ja virta kuljettaa sen nopeasti ulos - mutta ulosteet sisältävät kasapäin bakteereita joita ei todellakaan saa jättää maan alle. Crystal Pool Chamber on koskematon, kaunis ja täynnä todella hauraita luolamuotoja. Se on viimeisiä paikkoja joissa tahdon kokea mitään räjähtävää ripulia.

Kammiossa kuuluisi ola rauhallisesti ja luolamuotoja ihastellen, mutta me teemme sinne vain nopean vierailun ja singahdamme sitten takaisinpäin. Tahdon nopeasti ulos täältä. Tiimini suhtautuu tilanteeseeni ymmärtäen. Maan alla niin monet asiat voivat mennä pieleen, tämä on vaan yksi kiusallisimmista. Kiipeilemme alas, lähdemme virtaan. Liikumme niin lujaa kuin on suinkin turvallista. Vesi on onneksi melko matalalla. Haluaisin jättää muut taakseni ja vilistää ulos maksimivauhtia, mutta hajaantuminen märissä osissa ei ole alkuunkaan hyvä idea.

Vasta Stepillä jätän Tainan ja Ralfin, ja lähden vauhdilla ulos. En aivan tarkalleen juokse - maan alla se ei olisi turvallista - mutta liikun kyllä nopeudella jota en kenellekään suosittelisi. Luola on tuttu, mutta oma valoni on surkean alitehoinen ja suunnistan enemmän vaistolla kuin näköaistilla.

Teknisesti ottaen olen vielä luolan sisällä kun sulkijalihakseni viimein pettää, mutta uloskäynti on aivan edessäni. Kapuan tikkaat ulos, syöksyn alas polulle, jossain välissä taitan nilkkani hassusti. Olen pihalla, ja taistelen luolavermeitä pois yltäni. Niistä kuoriutuminen ei ole mitenkään erityisen helppoa. Luola, pällysvaatteeni ja karvahaalarini ovat selvinneet likaantumattomina, ainoastaan alusvaatekerrokseni ja kroppani kaipaavat perusteellista pesua. Puhdistan itseäni sammalella ja toivon, ettei kukaan paikallinen alkuasukas satu tulemaan paikalle polkua pitkin. Pelkkään kypärään ja aluspaitaan pukeutunut paskainen tyyppi saattaisi olla liikaa herkälle britille. Onneksi seuraavat paikalle ilmestyvät ihmiset ovat luolasta nousevat Taina ja Ralf.

Mökillä ilta kuluu pyykätessä. Aivan näin huonoa luolaretkeä en olekaan hetkeen kokenut. Opittua: lyhyelläkin retkellä kannattaa pitää mukana paria pientä muovipussia hätätilanteita varten.

Maanantai, 16.7. 2012

Päivän rutiinien rikkominen: Majoitushuoneen vaihto.

Parin edellispäivän retket ovat jättäneet minulle kasapäin pieniä vammoja. Eilisen skatologisen kokemuksen lisäksi selässäni jotain on edelleen venähtänyt ja vasen nilkkani valittaa sivuttaisliikkeessä. Tainan tilanne ei ole paljon parempi, hänen kaikki lihaksensa ovat aivan maitohapoilla. Ulkona sää on muuttunut inhottavan sateiseksi. Mökki on tyhjentynyt, ja Ralfkin suuntaa kohti Lontoota. Jään Tainan kanssa kahdestaan viettämään vapaapäivää.

Kurja sää ei houkuttele poistumaan neljän seinän sisältä. Säädämme asioita luolamökissä. Siirrämme majapaikkamme aivan olohuoneen yläpuolella sijaitsevasta yhteismajoitustilasta suihkujen ja kuivaushuoneen naapurissa olevaan tilaan, se kun on lähempänä kaipaamiamme mukavuuksia.

Muuten käytän päiväni lukemalla. Eric Flintin 1632 pysyy loppuun asti sekä kiinnostavana että ärsyttävänä. Historialliset asiat ovat kiintoisia, ärsyttävyys tulee hahmoista. Kerrankin hahmot eivät ole täydellisiä kusipäitä, mutta sen sijaan 1632 menee toiseen äärisuuntaan: sen henkilöt ovat rasittavan täydellisiä ja heidän välillään ei ole minkäänlaista konfliktia. Jatkuva keskinäinen selkääntaputtelu ja validointi risoo valtavasti, samoin naishahmojen kohtelu. Onhan se hyvä, että kirjan naishahmot ovat kaikki joko turboamazoneja tai diplomaattisia neroja. On varmasti vielä parempi, että jokainen heistä tuntuu nousevan ennen miestään laittamaan tälle aamiaista ja tulevan raskaaksi saman tien. Kirjan omituiset lähtökohdat huomioiden en voi varsinaisesti väittää tätä epärealistiseksi, mutta jotenkin se onnistuu silti vituttamaan minua.

Tiistai, 17.7. 2012

Päivän olo: Liian flunssainen shoppailuun. Toki minun tapauksessani tähän ei vaadita paljoa.

Surkea sää jatkuu. Ulkona näkyvyys on sumun takia noin kuusi metriä. Alunperin haaveenamme oli ollut tänään lähteä Pant Mawr Potiin, mutta neljän kilometrin kävely suuntaansa sateessa ja sumussa ei lainkaan houkuta.

Muiden vaivojeni lisäksi flunssakin tuntuu palanneen. Kurkku on kipeä ja keskittymisykyky tipotiessään. Sentään saamme tänään lähdettyä talosta - käymme pubissa syömässä ja kaupassa tekemässä hieman ostoksia - mutta muuten tämäkin päivä kuluu luolatta.

Asiaintila harmittaa minua valtavasti. En ole kunnolla sairas, ainoastaan juuri sillä tavoin ärsyttävästi, ettei minkään vaativan tekeminen tunnu viisaalta. Jos loma olisi vain tämän viikon mittainen, heittäisin naamaan vaan helkkaristi Buranaa ja menisin luoliin olosta riippumatta, mutta edelleen muutaman päivän päästä alkava Vercorsin operaatio pakottaa minut harkitsemaan. SWCC:llä voin sairastaa, Ranskassa en halua.

Vietän päivän petissä kirjojeni parissa. Sentään Peter Wattsin Blindsight on kiinnostava ja saa minussa aikaan halun vetää todella kummallisen roolipeli-oneshotin. Sen jälkeen pääsen takaisin S.M. Stirlingin Draka-tarinoiden pariin. Olen huvittunut tajutesani, että kirjan eräänä antagonistiryhmänä on joukko suomalaisia partisaaneja jotka taistelevat kirjan vaihtoehtohistoriallista imperiumia vastaan.

Keskiviikko, 18.7. 2012

Päivän pieni voitto: Melko mutkaton pääsy OFD III:n reitin alkuosiin

Sää ei mitenkään eroa kahdesta edellispäivästä, mutta nilkkaan ei enää satu ja kurkkukipukin on enimmäkseen poissa. Kolmas lusmuilupäivä ei vaan kertakaikkiaan käy. Odotettuamme turhaan sateen loppumista pari tuntia päätämme tehdä kevyenpuoleisen valokuvausretken OFD:n kuiviin yläosiin.

Sateisella ja sumuisella nummella jopa yläsisäänkäynnin löytäminen on hankalaa. Maaperä on imenyt itseensä valtavasti vettä, ja OFD:n yläkammioissa tavallisesti kuivissa paikoissa on vesiputouksia. Otamme ensin muutamia valokuvia Mini Columneilla, ja sitten lähdemme suuntaamaan luolan etäisempiin koillisosiin. Alas Arete Chamberiin, sieltä kapeaa suikeroa pitkin Timo's Tablelle - nämä osat luolaa eivät ole nähneetkään vettä vuosituhansiin, vaikka sieltä täältä kuiluista kuuluu edelleen purojen solinaa. Emme ole käyneet täällä kuin kerran, mutta suunnistus toimii varsin hyvin. Hankalan Poached Egg Climbin jälkeen saavutamme meille uuden paikan nimeltä Straw Gallery. Kuten nimikin kertoo, se on kammio, jonka katto on täynnä pillejä. Niistä otetaan valokuvia.

Olemme puolimatkasssa Traverseille. Tästä eteenpäin kulku käy hieman vaikeammaksi. Meillä olisi vielä hyvin aikaa jatkaa eteenpäin, mutta jättämässämme reittisuunnitelmassa tämä on kaukaisin piste, eikä ole vastuullista poiketa suunnitelmasta.

Paluumatka sisäänkäynnille sujuu tunnissa. Sade ja sumu ovat haihtuneet, vihdoinkin ulkona on lämmintä ja aurinkoista. Jo olisi aikakin. Yllättäen mökille alkaa saapua ihmisiä, luolamökki on aktivoitumassa loppuviikosta. Tutuista törmämme Ianiin ja Stefaniin, joista ensimmäinen kertoo kauhutarinoita Lontoon asuntomarkkinoilta ja jälkimmäinen hurjia juttuja Pohjois-Walesin kaivoksista.

Torstai, 19.7. 2012

Päivän epärealistinen haave: Trädiliidi maan uumenissa.

Viimeinen luolapäivämme Etelä-Walesissa alkaa varhain. Andy ja Antonia pöllähtävät mökille mukanaan hieno suunnitelma päivän aktiviteetista. Aamukymmeneltä kuuden hengen seurue siirtyy maan alle yläsisäänkäynnin kautta, ja lähtee kohti harvoin käytyä Great Oxbow Seriesiä.

Vaikeasti tavoitettava osa luolaa vaatii ensin vajaan tunnin taivaltamisen tutuissa maisemissa. Ylitämme aina yhtä huolestuttavan Edward's Shortcutin ja kiipeämme ylös 11-metrisen Skyhookin vaijeritikkaita käyttäen. Sitten olemme ahtaissa käytävissä, jotka ovat lähes kalsiittimuotojen täyttämiä.

Täällä vieraillaan harvoin, ja sen huomaa. Monin paikoin mutakin on täysin koskematonta, ja me varomme jättämästä siihen jalanjälkiä. Käytävät eivät olisi lainkaan vaikeakulkuisia, mikäli liikkuisi kuin viheliäinen elefantti posliinikaupassa. Hauraiden luolamuotojen varjeleminen edellyttää kuitenkin äärimmäisen hidasta ja varovaista kulkua.

Koetan omaksua sukellusasenteen ja liikkua mahdollisimman verkkaisesti ja ympärilleni katsellen. Luolamuodot eivät ole minulle niin suunnaton elämys kuin muille, mutten todellakaan halua aiheuttaa niille mitään vahinkoa. Vauhdin hidastuessa tulen katsoneeksi tarkemmin ympärilleni, ja tajuan että täällä lattiassakin on koskemattomia kristallipohjaisia lampia. Muutama päivä aiemmin Andy oli kertonut meille, miten varovaisinkin luolassakäynti auttamattomasti muokkaa luolaa: haalareissa tulee mukana pölyä, hengitys tuo kosteutta paikkoihin joissa sitä ei muuten olisi, ja pieniä mutatahroja jää jatkuvasti kerrostuvan kalkkikiven pintaan. Yhtäkkiä en haluaisi asettaa jalkojani tai käsiäni mihinkään. Näin hyvin säilyneessä osassa luolaa tuntuu siltä, että jokainen kosketus rikkoo jotain.

Retki on harjoitus varovasti liikkumisessa. Pitkät raajani ovat täällä selvästi haitaksi, tuntuu siltä että olen jatkuvasti liian lähellä jotain korvaamattoman haurasta. Heliktiitin muodostumiseen menee satoja vuosia, yksi harkitsematon liike voi pirstoa niitä kasapäin. Siellä täällä näkyy aiempien kulkijoiden varomattomuuden jälkiä: tuhansia vuosia vanhassa mudassa on pystyssä irtokivi, vitivalkoisessa kalsiittivalumassa mutainen kädenjälki, nyt jo kiteytynyt osaksi luolamuotoa eikä helposti poistettavissa.

Lähellä syvää kuilua, jota köydellä pääsisi laskeutumaan Marble Showersin tuntumaan, löytyy 30 metriä korkea holvi, jonka seinää pitkin valuu vesinoro. Luolakartassa tässä kohdassa ei ole mitään, mutta Andy sanoo joskus kiivenneensä holvia ylös ja löytäneensä sieltä kiinnostavan kammion, joka ansaitsisi tarkempaa tutkimusta. Paikan etäinen sijainti ja vaadittava pitkä vapaakiipeily ovat kuitenkin estäneet kartoittamisen toistaiseksi.

Kiipeily houkuttaa minua. Holvi ei näytä loputtoman pahalta. Tuo muhkura olisi käsiote, tuohon halkeamaan saisi jalan, varmistukselle löytyisi sijaa tuosta raosta... paikka on aivan loputtoman kiehtovan oloinen. Ilmoittaudun vapaaehtoiseksi, jos korkeuksiin joskus lähtee kartoituspartio. Trädikiipeily etäisessä paikassa maan alla on hurja ajatus, mutta vähän kerrallaan se olisi varmaan tehtävissä.

Paluumatka on pitkä muttei kovin raskas. Tarvikesäkkien kanssakin maan alla kulkeminen on lopulta varsin vaivatonta. Kumisaappaisiini alan kuitenkin kyllästyä. Sekin vähä kuviointi joka niiden pohjassa on ollut on viimein kulunut pois, ja mutaisilla lohkareilla kulku on pelkkää liukastelua. Tarvitsen paremmat luolakengät, tietäisi vaan missä välissä ne ehtii ostaa.

Mökillä Andy ja Antonia näyttävät meille lauantain retkestä tekemänsä elokuvan. Se on upea. Saan Andylta viimeisen setin neuvoja Bergerin retkeä varten, sen jälkeen Obi-Wan Kenobin oloinen geologi vaimoineen kurvaa tiehensä ja jättää meidät pakkaamaan varusteitamme huomista lähtöä varten.

Perjantai, 20.7. 2012

Päivän ylellisyys: Hotellihuone

Luikahdamme varhain pois luolamajalta. Manchesterin lentokentällä minun ja Tainan tiet eroavat. Taina jää Britanniaan ja suuntaa Robin luo möyriäkseen vielä Peak Districtin luolissa. Minä matkaan kohti Galliaa.

Lentokenttärumba on puuduttava. Täydellisessä maailmassa olisin voinut hypähtää SWCC:ltä Cardiffiin ja ottaa sieltä lennon Grenobleen. Vähän paremmassa maailmassa Lontoossa ei olisi olympialaisia ja Britanniassa olisi järkevää matkustaa junilla. Nykyisellään lentoni on Manchester - Heathrow - Lyon. Kaksi lyhyttä lentoa, joiden ympärillä on parin tunnin nuokkumisia kentillä. Onneksi taskutietokoneessani on paljon kirjoja. Tajuaisivatpa britit vielä tarjoilla kentällään ilmaista internettiäkin. Tai no, kirjautumissivu väittää että sellainen on ja tunnuksen ja salasanan saa lentoinfonäytöoiltä, mutta näiden tarkempi tutkiminen paljastaa väitteen samanlaiseksi huijaukseksi kuin matkustajien käyttöön tarkoitetut pistorasiat.

Lentokoneessa löydän ovelan porsaanreiän laitteiden käytön kiellosta kun tarkkailen kompassin ja kartan avulla kulkuamme nousun ja laskun aikana. Jos täydentäisin settiä vielä helmitaululla, minulla olisi kokonainen analoginen tietokone koossa. Erityisesti kompassin käyttö tuntuu joltain, joka pitäisi varmaan kieltää samalla logiikalla kuin kirjojen lukeminen taskutietokoneeltani on kielletty nousun ja laskun aikana. Se on myös distraktoiva laite, ja siitä säteilee varmasti yhtä paljon vaarallista sähkömagnetismia.

Olen Lyonissa puolenyön jälkeen paikallista aikaa. Oloni on täysin kuollut, mutta viisaasti olen ennakoinut tämän ja varannut itselleni sijan toisella puolella katua olevasta hotellista. Luolamökeissä majailemisen jälkeen hotellihuoneeseen astuminen on kulttuurishokki. Vietän varmaan kolme varttia kuumasssa suihkussa ennenkuin käperryn puhtaiden lakanoiden väliin leveään, pehmeään vuoteeseen lämpimässä sisätilassa.

Lauantai, 21.7. 2012

Päivän ennakkoluulo: Ranska on paska maa

Lentokentillä ja koneissa hengaaminen on johtanut kurkkukipuni palaamiseen. Herään kahdeksan tunnin yöunen jälkeen kyllä virkeänä, mutta tympeä karheus nielussa saa minut haluttomaksi nousemaan vuoteesta. Lopulta nälkä ja ikävystyminen potkivat minut liikkeelle. Hotellin buffetaamiainen on keskinkertainen, mutta huomaan olevani innokas lähtemään seikkailulle Ranskan syövereihin.

En ole ollut Ranskassa koskaan aiemmin, ja turistina käsityksiäni värittää vankka ennakkoluuloni siitä, että jos maa koskettaa Välimereen, se on jollakin tavalla sietämätön. Yritykseni opiskella kieltä ovat saaneet sentään aikaan sen, että aina keskustelun avaamiseksi osaan sanoa "excusez-moi, tu parlez anglais?" (??) Kuulemma villin gallialaisen sydän lämpenee ulkomaalaiselle, joka koettaa puhua pari tavua ranskaa, ja vasta tämän jälkeen viestintä voi jatkua englanniksi. En tiedä pitääkö taikausko paikkansa, mutta silti aloitan aina juttelun ranskalla.

Vuokraan lentokentältä auton ja suuntaan kaakkoon. Google Street Viewin avulla olen jo käynyt reitin läpi, ja nyt sen suorittaminen konkreettisesti ajaen tuntuu hämmentävän tutulta. Vercorsin ylänkö salpaa hengityksen ilmestyessään näkyviin. Kaksi viikkoa olen katsellut Britannian melkoisen jylhiä maisemia, mutta nekin kalpenevat Rhône-Alpesin rinnalla.

Huipulle johtavalla kapealla vuoristotiellä kuvittelen olevani James Bond ja ajan niin kovaa kuin säälittävästi kiihtyvällä pikkuisella dieselautollani pääsee. Ylängön päällä hukkaan pallon kun majapaikaksi kuvittelemani talo paljastuu hylätyksi, ranskalaisilta saamani luolaleirin kartta ei aukea taskutietokoneellani ja puhelinverkkoyhteyden saldoraja ylittyy. Tunnin verran pengon Autransin kylän seutuja kunnes osun avoimeen langattomaan verkkoon ja saan sitä kautta selville luolaleirin sijainnin. Se on vain parinsadan metrin päässä.

Ilmoittaudun Berger 2012 -tapahtuman järjestäjille. Pian loputkin suomalaiset selviävät paikalle: Elina, Jake, Miri ja Velma ovat lentäneet Geneveen, mutta vuokra-autollaan eivät ole saaneet käyttää Sveitsin moottoritietä ja ovat joutuneet kiertämään ranskalaisia pikkuteitä päästäkseen tänne.

Majoitusolot ovat yllättävän mukavat, ruuanlaittofasiliteetit kaikkea muuta. Keittiössä on kaksi keittolevyä, joista saa tapella sadan muun luolaharrastajan kanssa. Käymme kaupassa, onnistumme kokkaamaan pastaa, teemme toimintasuunnitelmia. Tulossa on melko hurja viikko. Nukkumaan mennessä kurkkukipu muistuttaa taas itsestään.

Sunnuntai, 22.7. 2012

Päivän ilkeys: Viattomasti verkostoidun söpön puolalaistytön kanssa. Muu ryhmä kiusaa minua koko illan tästä. Löytäkööt he sängyistään hiekkaa ja pieniä hyönteisiä.

Aamuinen kauppareissu parantaa keittiötilannettamme oman vedenkeittimen verran. Muu joukkue lähtee kevyelle käynnille Gouffre de Bournellionissa, mutta valtava kävelyluola ja Euroopan suurin suuaukko eivät minua viehätä. Koetan sen sijaan levätä kipeää oloani pois.

Lepäämisen ohella olen jutellut niin oman tiimini kuin muidenkin täkäläisten kanssa Bergeristä. Köysiä pohjan tuntumaan virittänyt nuori ranskalainen kertoo oloista tuhannen metrin syvyydessä. Ne kuulostavat hurjilta. Luolassa on valtavan kylmä, veteen ei ole mitään asiaa ilman märkäpukua, märkäpuvun raahaaminen kuivien osien läpi vie kallisarvoisia voimia, kastumisen jälkeen ei ole mitään toivoa enää lämmetä. Köysiosuuksia on vielä muutama enemmän kuin olen muistanut, ja niistä pari on pidempiä kuin tajusin. Syvemmällä olevaa riggausta ole kahdennettu. Reitti ei ole niin suoraviivainen kuin olen luullut. Alun hankaliin poikkikulkuihin ei ilmeisesti tule lainkaan köyttä. Osa näistä on ongelmia minulle, osa muulle tiimilleni - mutta me kuljemme ryhmänä, ja ongelma yhdellä vaikuttaa koko joukkoon.

Epäilys on seikkailuharrastajan pahin vihollinen, ja nyt se käy kimppuuni. Lähempää tarkasteltuna Berger kuulostaa vielä aiempaakin rankemmalta kohteelta, tähän saakka tekemäni raskaalta tuntuneet reissut ovat leikintekoa sen rinnalla. Vertaan itseäni muiden maiden paikallaoleviin luolasankareihin, ja koen olevani täysin väärässä paikassa. Mikä ihme on saanut minut kuvittelemaan, että tämä retki olisi mitenkään taitojeni rajoissa?

Monien tuttavieni mielestä kärsin yli-itsevarmuudesta, mutta se ei ole koko totuus; oikeasti kärsin enemmänkin ala-arvoisesta kyvystä arvioida omaa osaamistani. Nyt jos koskaan minulla pitäisi olla realistinen kuva taidoistani ja voimistani, mutta en löydä sellaista. Muu tiimini ei voi liioin auttaa minua, heistä useimmat tappelevat omien pelkojensa ja epävarmuuksiensa kanssa. Tilanteemme kiteyttää puolalaisen Olan ihmettely hänen kuullessaan, ettei Suomessa ole lainkaan luolia: miten me sitten pidämme taitojamme yllä? "Mitä taitoja?" ei ole ollenkaan hyvä vastaus.

Luolaretki kysyy päätä, se vaatii pienissäkin luolissa sitoutumista. On hulluutta sitoutua johonkin, joka on kaukana omien taitotasojen yläpuolella. Ja sittenkään hetkeksikään en harkitse jättäväni Bergerin retkeä väliin - en ilman massiivista kuumetta tai rikkinäisiä raajoja. En ehkä pääse pohjalle saakka - ehkei kukaan meistä pääse - mutta ainakin saamme vihdoin tietää, mihin meistä todella on. Omasta puolestani voin hyväksyä vastauksen "eipä juuri mihinkään". Ylpeyteni kyllä sietää kolhuja, kun niiden kaverina ei vaan tulisi mitään pahempaa.

Maanantai, 23.7. 2012

Päivän ranska: "Une flûte et qadres croisantes sil-vouz-plait." Ei välttämättä läheskään oikein, mutta ymmärrettävää.

Kilpailevien psykologisten jumitusten vuoksi yöuneni on ollut huono, mutta aamulla asiat näyttävät valoisammalta. Eilen onnistuin hankkimaan meille sekä ruotsalaisia että puolalaisia kontakteja, ja päivä lähtee käyntiin kun onnistuneesti neuvottelen Europcarin kanssa Mirin vuokraamani pikkuauton toiseksi kuljettajaksi. Niinpä Miri ja Velma voivat lähteä vuoristoretkelleen pienellä urheiluautolla, ja meille muille jää käyttöön iso kuljetusauto.

Puolalainen Ola hyppää tiimimme neljänneksi jäseneksi. Sää on vihdoin käynyt asianmukaisen heinäkuiseksi ja ulkona on mukavan lämmintä. Lähdemme kohti Expén luolatarvikekauppaa. Reitti sinne vie henkeäsalpaavan hämmästyttävän vuoristotien läpi. Jo ylängölle ajaessani olo oli kuin Bond-leffassa, mutta nyt on siirrytty melkeinpä Sormusten herran maisemiin. Kapea tie kulkee satoja metrejä korkean pystysuoran kallioseinämän juurta, upeat kalkkikivijyrkänteet salpaavat hengityksen. Ei näin upeita näkymiä ole kuin elokuvissa. Mutkaisen tien aiheuttama matkapahoinvointikaan ei riitä hautaamaan alleen riemua upeista maisemista. Joudun kertaheitolla nielemään ison kasan ennakkoluulojani Ranskan alivertaisuudesta tajutessani, että mikään valtakunta missä paikat näyttävät tällaiselta ei vaan voi olla huono.

Tarvikekauppa diilaa meille helvetillisen vuoren roipetta. Millähän ilveellä nämä kuljetetaan täältä Suomeen? Pont-en-Royansin pikkukylässä käyn ensimmäisen ranskankielisen keskusteluni joka koostuu muustakin kuin anteeksipyytelystä, kun onnistun tilaamaan leipomossa meille syötävää. Syömme eväitä naurettavan upeassa paikassa joesta kohoavan jyrkänteen vieressä ja otamme pöhköjä valokuvia. Katselen suoraan rinteeseen rakennettuja taloja epäuskoisena. Jos oma koti olisi tuossa, voisin laskea parvekkeelta köyden ja mennä SRT:llä ylös ja alas joka päivä ainakin kesäisin. Keskieurooppalainen huuma vallitsee ryhmässämme.

Lopulta pääsemme myös päivän suunnitellun luola-aktiviteetin pariin. Ola on huomisessa Berger-ryhmässä, ja kaipaa sen alle jotain kevyempää lämmittelyä. Kolmisen tuntia La Grotte Rochessa käy tällaisesta hyvin. Suoraan hämmästyttävän vuoristotien alapuolelta alkavat luola on rutikuiva, pölyinen, lämmin ja todella persoonallisen muotoinen. Sen valkoinen kalkkikivi ei ole nähnyt vettä vuosituhansiin, mutta muinainen virtaus on jättänyt jäljelle lähinnä pesusientä muistuttavan kokoelman joka suuntaan meneviä pikkuisia reikiä. Luolassa olisi suositeltu kulkureittikin, mutta me eksymme siltä säntäillessämme katselemaan kaikkea kiinnostavaa. Välillä reikäjuuuston lomassa on suurempia halleja joissa on kauniita ja isoja kalsiittimuotojakin.

Kulku on välillä hieman vaivalloista pitkille raajoilleni, ja lopussa onnistumme sekoilemaan ja hukkaamaan toisemme. Majoitukseen palattuamme silmäilen hieman huolestuneena varusteitani. Olen kärsinyt melkoisesti tarviketappioita. Kompassini on kadonnut, oletettavasti Grotte Rocheen. Luolavyöni ei ole siellä missä kuvittelen, olisikohan tuo Britanniassa? Ehkä vakavimpana ongelmana tajuan, että hiihtopiponi unohtui Tainalle jääneeseen ensiapulaukkuun. Ilman sitä Bergerissä saattaa tulla todella kylmä.

Sittenkin päivä on ollut erinomainen. Energiatankkaus ja verryttely suurta retkeä varten on aloitettu. Olan Berger-laskeutuminen siirtyy huomiselta keskiviikolle, ja jaamme operaatioon liittyviä huoliamme. Puolalaisena luolaharrastajana Ola on saanut todella perusteellisen koulutuksen, mutta silti sanoo olevansa hermostunut vaativasta retkestä. En tosin varsinaisesti epäile, etteikö hän selviäisi pohjalle ja takaisin. Päätän myös hyväksyä, että poden söpöä lomaihastumista häneen, ja yhtä lailla päätän, että aion suhtautua siihen pelkästään hilpeyden enkä ahdistuksen lähteenä. Muu olisi vähän liian teiniä.

Tiistai, 24.7. 2012

Päivän varusteongelmien ratkeaminen: Uusi hiihtopipo löytyi urheiluvälinekaupasta. Luolavyö oli auton perällä. Kompassin korvike täytyy vielä jostain saada.

Tavarankuljetusautomme selviää vaivalloisesti mäestä Choranchen luolan parkkipaikalle. Ulkona on täysi helle, kello on noin puoli kaksitoista. Parkkipaikalla yhytämme Ruotsin edustajat, Leifin ja Nicklaksen. Suomalaisista vain Miri jättää tämän retken väliin, Ola on jälleen lähtenyt mukaamme

Choranche on turistiluola, mutta sen vierestä lähtee Grotte de Gournier, todella kauniiksi joskin hivenen raskaaksi mainostettu märkä luola. Se vaatii jonkin verran varustusta sekä köysivirittelyä, mutta taitavasti verkostoitumalla olen hankkinut meille kavereiksi ruotsalaiset, joilla on köysiä ja kokemusta niistä. Väitin, että meillä oli käytössä vene, ja eilisiltana olin jopa onnistunut sellaisen järjestämään Rémyltä, yhdeltä tapahtuman järjestäjistä. Roudaamme melkoisen vuoren tavaraa suurelle, avoimelle sisäänkäynnille. Siitä alkaa kirkasvetinen maanalainen järvi.

Gournier on seudun märimpiä luolia, ja varsinainen sisäänkäynti vaatii järven ylittämistä. Puhallamme kumiveneen täyteen ilmaa, puemme märkäpuvut yllemme ja lähdemme yksi kerrallaan kohti toista rantaa.

Maan alla veneily on minulle kokonaan uusi kokemus. Ruotsalaiset singahtavat yli ensin, ja lähtevät saman tien luolan uumeniin. Me säädämme veneen kuljetus- ja kiinnitysnarujen kanssa. Haluamme, ettei kumiveneemme karkaa minnekään luolan rannasta, ja haluamme kyetä kiskomaan sen takaisin sen jälkeen kun sillä on seilattu järven ylitse. Teen köyteen luovia solmuja ja hikoilen märkäpuvussani. Sitten lähdemme eteenpäin.

Gournierin yläosa on moottoritietunnelia suurempi loppumattoman tuntuinen kuiva käytävä. Järvestä on noustu fossiilisoituneeseen osaan luolaa, joka tällä hetkellä pölisee kuivana. Kivi on vaaleaa ja kaikkialla on järkyttävän valtavia kalsiittimuotoja. Katto on yli kymmenen metrin korkeudessa, ja jos lattia olisi tasainen, sisään tosiaan mahtuisi leveä autotie.

Lähdemme taivaltamaan ylähallia eteenpäin. Luola on yllättävän helppokulkuinen: suunta on selkeä, ja vaikka välillä vastaan tulee lohkarekasoja, niiden ylittäminen on enemmän kiintoisa haaste kuin walesilainen tuskallinen liukasteluharjoitus. Jokaisen mutkan takana on ihmistä korkeampia kalsiittimuotoja. Välillä lattiakin on kalsiittista vesiputousvalumaa. Toisissa oloissa kalsiitilla kävely tuntuisi pahalta, mutta täällä sitä on yksinkertaisesti niin paljon, ettei sen kiertäminen ole millään tavalla mielekästä. Näkymät ovat hienot, ja eteneminen on kuitenkin sen verran monipuolista etten koe tylsistyväni.

Märkäpuku ei ehtinyt järven ylityksessä oikeastaan edes kastua, ja nyt se on lähinnä kuuma. Olalla on vastakkainen pulma: hänen märkkärinsä on käsivarret kokonaan paljaaksi jättävä haalarimalli, ja sen kanssa eteneminen on hivenen liian kylmää. Jossain vaiheessa muka herrasmiesmäisesti tarjoan hänelle oman kaksiosaisen pukuni takkiosan, ja alan itse luolailla paljain käsivarsin. Olen odottanut kauniin eleeni kestävän ehkä viisi minuuttia, ja sen jälkeen alkaisin itkeä takkiani takaisin, mutta jotenkin minulle Gournier ei ole lainkaan kylmä. Kun liikun ripeästi ja käytän käsiäni paljon ruumiinlämpö pysyy ylhäällä ongelmitta.

Puolitoista kilometriä kuljemme kuivaa yläosaa pitkin. Ohitamme seurueen ranskalaisia ja lopulta saamme jopa valokuvaamaan pysähtyneet ruotsalaiset kiinni. Velma on ollut täällä aiemminkin, ja hän toimii suunnistajana. Mitään ihmeelisiä ponnisteluja suunnistus ei varsinaisesti vaadi - luolassa on käytännössä vain yksi käytävä - ennenkuin yläosasta pitäisi löytää reitti alas ja virtaan. Kun se viimein tulee vastaan, otan tietenkin oman märkkäritakkini takaisin. Niin paljon ritarillisuutta minusta ei löydy, että suostuisin itse palelemaan lähtiessämme jokireitille.

Muutaman metrin lohkarelaskeutumisen jälkeen olemme Grotte de Gournierin virrassa. Tähän saakka luola on ollut yksinkertaisella tavalla hieno, mutta nyt sen luonne muuttuu täysin - ja se paranee entisestään. Useita metrejä korkean virtakäytävän kivi on lähes valkoista, vesi on sinertävää ja kristallinkirkasta. Siinä ei tunnu uivan hippuakaan mutaa, valkoinen pohja näkyy selvästi syvissäkin kohdissa. Kivi heijastaa valoa niin hyvin, että pienilläkin lampulla näkee selkeästi. Vesi virtaa välillä koskissa, välillä se muodostaa syviä altaita, ja viime päivien kuivuuden jälkeen vesimäärä on niin pieni, ettei virta ole lainkaan äkäinen.

Kahden minuutin jälkeen olen vakuuttunut siitä, etten koskaan ole nähnyt näin kaunista maanalaista virtaa. Brittiläisissä luolissa virran kiviaines on ollut mustaa, teräväreunaista ja painostavaa, ja tuloksena tunnelma niissä on ollut monesti hieman pelottava. Jos OFD:n päävirta on vihainen ja uhkaava, Gournierissa vallitseva vaikutelma on hilpeän riemukas. Ainakin sellaisen vaikutelman se saa aikaan harrastajissa. Yhtäkkiä meno muuttuu arvokkaan varovaisesta riehakkaaksi. Virta on huvipuisto jossa voi kunnolla irrotella: täällä vesi kuluttaa kuitenkin kiveä jatkuvasti, joten niin kauan kuin emme roskaa, ei meidän kulkumme voi paikkaa vahingoittaa.

Vedessä riekkuu muitakin kulkijoita, ruotsalaisten lisäksi sinne ilmestyy myös ryhmä brittejä. Kaikilla fiilis tuntuu olevan yhtä nousuhumalainen. Siellä täällä seinissä on pultteja tai tikapuupätkiä auttamaan pahimpien syvänteiden ohi, mutta vaikka periaatteessa vesikauhuisempi seikkailija voisi koettaa kulkea seiniä pitkin ja välttää kastumisen kokonaan, monet meistä ottavat vastakkaisen linjan ja ylittävät altaita uiden. Kun meillä kerran märkäpuvut on, niitä kannattaa myös käyttää. Vesi on toki kylmää, kuten luolavesi näillä leveysasteilla tahtoo olla.

Eteneminen päättyy upeaan vesiputoukseen. Kiipeän Olan kanssa sitä vielä palan matkaa ylöspäin, muun joukkueemme paheksunnaksi - olemme etukäteen sopineet tästä lähtevämme takaisin. Varmaan odottavat meidän rajattomassa innossamme katoavan jonnekin luolan syövereihin. Putouksen nousu on kevyttä, mutta muut eivät siihen halua ryhtyä.

Putouksen jälkeen lähdemme saman tien takaisin. Vilistämme vauhdilla virran läpi, ja kapuamme ylös kuiviin osiin. Pysähdymme syömään eväsleipiä ja nauttimaan ympäristöstämme. Olen taas luopunut märkäpukuni takista ja hämmästelen palelemisen puutetta. Luolan ilma on kieltämättä lämpimämpi kuin mihin olen tottunut, ja täällä on helppo pitää vauhtia yllä niin ettei jumitu palelemaan.

Järven ylitys edellyttää hieman köysisäätöä. Sitten jätämme veneen ruotsalaisille, ja poistumme luolasta. Maanalaisen maailman viileydestä meitä vastaan iskee liki kolmenkymmenen asteen helle, ja käveltyämme takaisin parkkipaikalle sekä siirryttyämme tavaroinemme autoon olemme lämpöhalvauksen partaalla.

Retki on ollut erinomainen. Vaikkei Gournier olekaan sellainen sokkeloinen verkosto joista yleensä pidän, sen kauneus ja temppuratamaisuus ovat hurmanneet minut täysin. Tällä retkellä kuljimme vain kolmanneksen koko luolan pituudesta, virtaa jatkuisi vielä vaikka kuinka ja kulku kävisi vaikeammaksi. Kävi Berger-retkessämme miten tahansa, jo Gournierin kristallinsininen vesi ja valtavat hallit ovat tehneet lomaretken viimeisestä osasta unohtumattoman.

Keskiviikko, 25.7. 2012

Päivän käänne: Asioiden nopeutuminen

Ola livahtaa Berger-retkelleen varhain aamusta antamatta minulle edes hyvästelyhalausta. Viaton lomaihastukseni näyttää olevan surullisen yksipuolinen.

Suomalaistiimin aamiaisella tajutaan, että lauantain sää näyttää pahalta. Meillä oli alunperin tarkoitus tehdä huomenna tunnusteluretki luolaan vain osalta matkaa, ja sitten lauantaina lähteä todellisiin syvyyksiin. Nyt suunnitelma muuttuu. Huominen näyttää olevan ainoa tilaisuutemme. Koetamme siis heti mennä niin syvälle kuin pääsemme.

Alkujärkytyksestä selvittyäni tulen siihen tulokseen, että tämä on hyvä ratkaisu. Johan tässä on riittävästi jahkailtu, eikä oikeasti kukaan meistä enää tämän loman aikana tule yhtään valmiimmaksi. Päivä muuttuu kuitenkin rennosta lepohetkestä hektiseksi loppukiriksi.

Ensin lyhyt köysitekniikkaharjoitus Saints de Glacen alussa, sitten hajaantuminen tahoillemme. Päädyn itse Expéen hankkimaan vielä puuttuvia tavaroita. Päivä on aivan naurettavan kuuma, etenkin laskeuduttaessa alemmas kanjoneihin. Viime hetken paine, kuumuus ja hankala kalusto vievät ihmisten hermoja pintaan, eikä iltaruuan laittaminen pätsimäisessä keittiössä valtavan ihmislauman keskellä ainakaan helpota oloa.

Lopulta pääsemme pakkaamisen pariin. Pari tuntia kokoamme reppurivistöä vietäväksi luolaan. Pakkaus on herkkää tasapainottelua: liikaa roinaa ei vaan saa ottaa, koska se on tuskaa kiivettäessä takaisin ylös, mutta toisaalta niin ryhmällä kuin jokaisella sen jäsenellä pitää olla keinot selvitä mahdollisista ongelmatilanteista.

Iltayhdeltätoista saan oman kantamukseni valmiiksi. Nukkumaanmeno ei ole aivan helppoa, vaikka herätys onkin sieluttoman aikaisin.

Torstaiaamu, 26.7. 2012

Päivän luola: Gouffre Berger

Valvon vuoteessani aamukahteen. Lasken walesilaisia lampaita, mutta ajatukseni pakenevat jatkuvasti luolaan ja kammoihin. Järjen valo on kaukana, itseluottamus tipotiessään. Kun herätyskello kuuden aikaan ravistaa minut hereille, olo on aika hutera. Mutta tällä mennään.

Nopea suihku, valtava aamiainen, viime hetken pakkaussäätö, autolla liikkeelle 7.30. Miri on lupautunut kuljettajaksi ees ja taas, mikä helpottaa elämäämme huomattavasti. Muutoin olemme liikkeellä nelistämme - Elina, Jake, Velma, minä - ilman alkuasukaskantajia tai kokeneempia paikallisoppaita. Korkealla Vercorsin ylängön koillisladalla puemme luolakamat yllemme, ja aloitamme pitkän lähestymisen kohti luolan suuta.

Gouffre Berger löydettiin 50-luvulla, jolloin nuoret ranskalaiset luolasankarit seikkailivat näillä rinteillä polkupyörillä ja joissain harvoissa tilanteissa maastoautoilla. Berger, Cadoux, Petzl ja muut saavat minulta uudenlaista kunnioitusta tajutessani jo maastonkin vaikeakulkuisuuden. Luolan suulle vie kolmen vartin kävely kallioisessa metsässä, alamäkeä rinteen korkeimmalta kohdalta alkaen. Jossain lähellä olisi näköalapaikka josta näkisi hyvällä säällä Mont Blancin, mutta sinne emme koeta lähteä.

Meistä jokainen kantaa luolasäkkiä. Olen itse noudattanut Andyltä saamaani ohjetta "be self-sufficient", ja selässäni kulkevassa luolarepussa ovat kaikki omat tarvikkeeni sekä osa ryhmän yhteisistä tarvikkeista. Aivan kaikkea pakkaamista ei ole kuitenkaan tehty tällä logiikalla, ja esimerkiksi muiden majoitustarvikkeet ovat kaikki yhdessä suuressa kuivasäkissä. Se on repuistamme suurin, muttei onneksi kovin painava.

Aamun sää on sopivan lämmin ja taivas on kirkas. Rajummalla sateella suuret osat luolaa tulvivat, ja esimerkiksi sisäänkäynnin kuilut muuttuvat vesiputouksiksi. Sääennuste lupaa kuitenkin vielä pari päivää kirkasta, retkemme tapahtuu kuivissa oloissa.

Luolan suulta löytyy kourallinen telttoja. Siellä kohtaamme Olan ja ranskalaisen Vincen, jotka ovat palanneet yli 20 tunnin pohjaretkeltään. He näyttävät olevan hyvissä fiiliksissä, ainakin paremmissa kuin parkkipaikallamme ohimennen näkemämme rättiväsynyt ruotsalainen Nicklas, jonka saatesanat meille olivat olleet "are you absolutely sure you want to do this?"

Käymme metsässä vessassa, syömme viimeiset pintaeväämme, merkitsemme lähtöaikamme suulla olevaan listaan, ja laskeudumme sisään kallion aukosta.

Kello 10.00 - 13.00: Gouffre Bergerin sisäänkäyntikuilut, alaspäin

Gouffre Bergerin alku on sarja pimeyteen johtavia syviä kuiluja. ESF:n leirin työvoima on virittänyt koko luolaan köydet ja käytännössä siis tehnyt raskaimman osan työstä. Tähän heillä on ilmeisesti kulunut kaksi viikkoa. Heidän raadantansa ansiosta meidän kaltaisemme harrastajat voivat vaan kiinnittää laskeutumislaitteensa köysiin ja lähteä viilettämään alaspäin.

Heti alusta alkaen on selvää, että Berger on vakava luola. Ensimmäisen laskeutumisen jälkeen alkaa toinen, pimeyteen katoava 30-metrinen kuilu, ja sen yläankkuri on ensimmäinen piste, jossa todella oivaltaa olevansa lähdössä syvälle. Velma kulkee ensimmäisenä, ja katoaa mustuuteen vaivattomasti. Lähden hänen peräänsä köyden vapautuessa.

Köysikulku alaspäin on pelottavankin helppoa -- ja sittenkin on tärkeää olla ajattelematta "tästä on vielä noustava ylöspäinkin". Nousujen ajatteleminen ennenkuin niihin päästään tappaa täysin innon, jonka rakentaminen on tässä vaiheessa tärkein osa luolaretkeä.

Luolafiilis tulee minulle onneksi vaivattomasti, vaikka välillä köysiankkureita kiroilenkin. Riggaus on hieman löysempää kuin mihin olen tottunut, ja välillä tämä vähän ärsyttää. Kuiluissa on kaksinkertaiset köydet, eli kaksi ihmistä voi laskeutua tai nousta yhtäaikaa. Kivi on täälläkin vaaleaa, pienikin valo valaisee sen hyvin. Rotkot ovat kelistä johtuen kuivia, märällä säällä asiat olisivat toisin ja rankalla sateella tässä olisi valtava vesiputous josta ei olisi toivoakaan päästä ylös tai alas.

Ensimmäinen kerääntymisemme on Cairn-kuilun pohjalla, ei vielä sadankaan metrin syvyydessä. Siellä on tasainen, ehkä kymmenen metriä halkaisijaltaan oleva kammio jonka pohja on sepelimäistä kiveä ja jonka keskellä seisoo kivikasa muistomerkkinä kuolleelle luolaharrastajalle. Olen pukeutunut kevyesti - vain tekniseen kerrastoon ja haalariin, ja pysähtyessäni tulee kylmä. Luolan lämpötila on matala. Odottaessani muita vedän taskustani avaruushuovan ja kääriydyn siihen. Se osoittautuu erinomaiseksi keinoksi pysyä lämpimänä silloinkin, kun ei tee mitään.

Köysiosuudet ovat hetkeksi loppu. Siirryn ryhmän kärkeen ja laskeudun ahtaaseen käytävään. Olen saapumassa Meandereihin, yhteen luolan pahamaineisimmista osista. Nimensä mukaisesti Meanders on suikero, kiemurteleva kapea virtauskäytävä, noin 5-10 metriä korkea ja alle metrin leveä. Kulkuväylä on yleensä sen keskikorkeudella. Ryhmästämme minä olen varmaan ainoa, joka oikeasti pitää poikkaroinnista, joten saan tunnustella etukäteen reitin hankaluutta.

Vaaleiden muhkuraisten kiviseinien välissä suurin oma harminaiheeni on ahtaus. Seinissä on hyvin otteita käsille ja jaloille, siellä täällä löytyy poikkariköysiä eikä parin metrin pudotus alapuolella minua vaivaa lainkaan. Kuitenkin luolasäkin kanssa kulku on hankalahkoa. Enimmäkseen kannan reppuani selässä, mutta välillä en mahdu sen kanssa jokaisesta mutkasta ja joudun säätämään. Kulkumme hidastuu kun opastan muita kuilujen yli ja autan tarvittaessa säkkien kanssa. Etenkin kuivasäkki on erityisen hankala ahtaissa kuluissa, ja vaatii tuon tuostakin ihmeellistä akrobatiaa.

Meanderit ovat minusta melko kevyttä menoa, välillä vaan vähän ärsyttäviä. Niiden keskellä hypätään ahtaasta paikasta köysikulkuun ja laskeudutaan syvälle, jossa suikero jatkuu. Sen viimein päätyttyä sarja lyhyitä köysiosuuksia kuljettaa meitä alaspäin. Matkan varrella ohitamme kolmen hengen ranskalaisjoukon, jotka ovat palaamassa pohjaretkeltä. Ohituspaikkana toimii pieni kammio jossa muutama ihminen mahtuu istumaan köysissä kulkijoiden mennessä ohi. Vaikka ylöspäin menijöillä on etuajo-oikeus, ranskalaiset pitävät levennyksessä taukoa ja antavat meidän mennä ensin.

Saavutan kohdan, jossa sekä lattia että seinät katoavat. Puits Aldo on 42-metrinen suuri kuilu ja luolan alkuosan pää. Sen yläpäähän johtaa poikkikulkuköysi, jonka päässä olevassa ankkurissa kiinnitän itseni laskeutumisköyteen. Kaukana alapuolella erottuu edelläni kulkevan Velman valo. Hän varoittelee kummallisesta väliankkurista, mutten tajua ottaa varoituksesta oppia ja ähellän kuilun puolivälissä tarpeettoman hankalasti siirtyessäni köydestä toiseen. Sitten löysään laskeutumislaitteeni jarrua ja viiletän pohjalle saakka.

Kello 13.00 - 14.30: Gouffre Bergerin suuret salit, alaspäin

Ripeästi liikkuva ryhmä pääsee sisäänkäynniltä luolan puolivälissä sijaitsevaan Camp Oneen 2-3 tunnissa. Aldo-kuilun pohjalla on selvää, että me liikumme paljon tätä hitaammin. Toisaalta meillä ei ole kiire minnekään, mukana on paljon ruokaa, vettä ja leiriytymistarvikkeita. Ryhmämme sujahtaa kuilun pohjalta lähtevän kapean tunnelin kautta pari metriä alaspäin, valtavaan kammioon.

Oikeastaan kammio ei ole oikea sana. Jos Grotte de Gournierin ylähallit olivat olleet moottoritietunneleita, olemme nyt lentokonehangaarissa. Katto on kymmenien metrien korkeudessa, seinät valtavien matkojen päässä toisistaan. Pikkuisella valollani näen täällä suunnilleen mihin astua, mutta vasta Jaken tuhannen (?) lumenin Scurion-lamppu todella paljastaa meille hallien oikeat mittasuhteet. Joskus muinoin täällä on virrannut käsittämättömät määrät vettä, mutta enää siitä ei näy merkkiäkään. Kulku on ollut alusta alkaen harvoja pieniä noroja lukuunottamatta kuivaa.

Kaikki on valtavaa. Luolamuodot ovat suurempia kuin puut, katosta pudonneet lohkareet saattavat olla talon kokoisia. Salista lähtee pikkuisen näköisiä sivukäytäviä, jotka saattavat olla kymmenen metrin levyisiä tai korkuisia. Suunnistaminen on tähän mennessä ollut äärimmäisen suoraviivaista, nyt joudumme ensimmäisen kerran pähkäilemään minne menemme. Hieman harrastuksen ideologian vastaisesti reitti syvemmälle on merkitty heijastimilla, jotka näkyvät suurissa halleissa kauas. Normaalisti en arvostaisi eksymisen ilon puuttumista, mutta nämä käytävät ovat loputtoman kokoisia ja heijastimien avulla kokematonkin ryhmä voi olla haaskaamatta aikaa reitin etsimisessä. Toki itse salit jatkuvat pääasiassa yhteen suuntaan, mutta optimaaalisen kulkureitin löytäminen lohkarekasojen keskeltä ei aina ole triviaalia.

Ylittäessämme kivikkoa jalkani lipeää. Saappaan alla ei olekaan tiiviisti pitävää kalsiittia vaan pirullisen liukasta moonmilkiä. Lennän nurin samalla kun kipu iskee käpäläni läpi. Rikkinäinen nilkkani taipuu rutisten.

Ei näin. Ei jumalauta näin. Kaikista paikoista ei täällä.

Istun moonmilkin päällä. Ensireaktioni on: nyrjähtänyt nilkka, noin tunti aktiivista toiminta-aikaa ennenkuin kipu tekee minusta lähes ramman. Jos nyt lähdemme takaisin, selviän Aldoa ylös ja ehkä Meanderien alkuun vielä täysitoimivana, ehkä juuri ja juuri omin voimin ulos asti.

Ajatus evakuoinnista nyt, juuri kun olemme päässeet varsinaisen luolan alkuun, on epämiellyttävä. Tunnustelen raajaani. Sen taivuttaminen sattuu, mutta nilkkani on ollut rikki liki kymmenen vuotta, enkä osaa sanoa sattuuko siihen oikeasti enemmän kuin aiemmin. Se tuntuu kantavan, mutta tiedän että adrenaliini säikähdyksen jälkeen poistaa kyvyn arvioida suorituskykyä objektiivisesti. Saatan olla viisitoista minuuttia täysin kävelykuntoinen, ja sitten yhtäkkiä romahtaa maahan täysin toimintakyvyttömänä.

On toki olemassa vaihtoehtoinenkin toimintatapa. Suurien salien alapäässä, ehkä 150 metriä meistä alaspäin ja puoli kilometriä eteenpäin sijaitsee Salle des Treize ja Camp One, Bergerin puolivälileiri. Se on syvemmälle matkaavien ryhmien puolivälipaikka, jonne olimme itse aikoneet jäädä leiriytymään paluumatkallamme pinnalle. Jos pääsisin sinne asti, vaikka jalkani pettäisinkin, olisin paikassa josta pelastaminen olisi helppoa ja kiireetöntä. Camp One ei koskaan tulvi ja siellä on valmiina selviytymiskalustoa. Voi hyvin olla, että ramman harrastajan olisi parempikin odotella pelastusta siellä kuin Meanderien vaikeissa syövereissä.

Luultavasti selviän Camp Oneen asti. Lähdemme jatkamaan.

Ympärillä olevat hallit ovat upeita, mutten enää ehdi ihailla niiden kauneutta. Keskitän kaiken huomioni itsetarkkailuun. Katson täsmälleen mihin astun, olen varovainen oikean jalkani kanssa, en kiirehdi enkä mene mistään epävarmasta kohdasta. Vesi palaa luolaan, ohitamme kuuluisan Starless Riverin, jonka olemassaolo aikanaan pääteltiin ennen luolan löytämistä ja joka nyt näyttää kuivuudessa vain parilta purolta. Lac Cadoux, Cadoux-järvi on kosteina aikoina ylitettävä kumiveneellä, mutta nyt emme edes löydä koko järveä.

Alas kosken viertä kulkevaa köysilaskeutumista, köysivarmistettua poikkikulkua liukasta kalliota pitkin, tasaisesti kuljemme alemmas. Jalkani tuntuu pitävän yhä. Kun saavutamme puoli kilometriä pitkän lohkareikon, Great Rubble Heapin, alan vähitellen luottaa kulkuuni.

Lohkareikkoa riittää, mutten ole väsynyt. En usko olevani enää adrenaliininkaan vallassa. Vähitellen kulkuni nopeutuu lähelle normaalia tahtiani. Sitten lattialla lojuvat irtokivet loppuvat tai niiden keskelle on raivattu pieniä tasaisia pisteitä. Maanalaisen kukkulan ylittämisen jälkeen kammion oikeanpuolimmaisen seinän tuntumassa on pienenpieni telttakylä. Hiljainen Camp One ottaa luolaharrastajat vastaan.

Kello 14.30 - 17.00: Gouffre Berger, Camp One

Ihmisen kädenjälki maanalaisessa maailmassa on miellyttävä vain äärimmäisen pienissä annoksissa. Bergerin jättimäisten salien keskellä kolmen teltan ja luolatavarakaupan mainoksen muodostama Camp One on juuri sopivan kokoinen ripaus asuttavuutta kolkossa ympäristössä, kuin pienenpieni sillanpääasema vieraalla planeetalla.

Telttakylä on autio. Pysähtyessämme tajuamme, miten kylmää ilma on. Kääriydymme avaruushuopiin samalla kun Elina kaivaa repustani ryhmän trangian ja toisesta repusta ruokapurkin. Pian jokaisella on edessään lautasellinen kuumaa keittoa, joka maistuu taivaalliselta.

Olemme saavuttaneet Camp Onen jäljessä kaikista järkevistä aikatauluista. Ei meillä oikeasti ole kiire minnekään, mutta on selvää, että etenemisnopeudellamme ei ole järkevää yrittää luolan pohjalle. Ilmoitan itse, etten Camp Onea pidemmälle lähde, mutta tämä ei onneksi sido muuta ryhmää paikalleen. Muut riisuvat köysivaljaansa ja jättävät valtaosan kantamuksistaan, ja lähtevät alemmas kohti Salle des Treizeä.

Äänettömän telttakylän luonnottomuus korostuu jäädessäni sinne aivan yksin. Yleensä luolat eivät minua mitenkään pelota, mutta nyt, 500 metrin syvyydessä ja aivan yksinäni tajuan miten etäällä olen aivan kaikesta. Ilman lämpötila on vain muutama aste, eikä lähellä ole mitään muuta kuin kiviä ja mutaa. Juoksevaa vettä ei leirin lähellä ole - leiripaikaksi on toki valittu sellainen salin kolkka, joka ei missään olosuhteissa tulvi. Paikalleen pysähtyminen tarkoittaisi ruumiinlämmön hidasta pakenemista. Ilman valojani en näkisi yhtään mitään. Ihmisen normaali reaktio pimeyteen on käydä nukkumaan ja odottaa auringonnousua, mutta täällä aurinko ei nouse milloinkaan. Ihmisen normaali ruuanhankintastrategia olisi keräillä kasveja tai metsästää eläimiä, mutta täällä ei ole kumpiakaan.

Riisun haalarini, kerrastoni, kypäräni ja saappaani, vaihdan valonlähteekseni pikkuisen varavaloni. Sen avula näkökenttäni typistyy paristakymmenestä metristä kahteen, mutta enempää en tarvitse. Heitän makuupussini telttaan ja ryömin sen sisään. Sammutan valoni ja lepään pimeydessä.

Aistideprivaatio on liki täydellinen. Ainoastaan tuon tuostakin jostain putoavan vesipisaran ääni muistuttaa minua ulkopuolisesta maailmasta. Teltan ilma on viileää, mutta makuupussissani on lämmintä. Tasaisen kiven päällä oleva makuualusta on yllättävän mukava.

Ulkoisten aistiärsykkeiden kadotessa vilkas mieli alkaa pian kehittää omia. Kuvittelen kuulevani kaukaisia puheääniä tai näkeväni valonkajoa. Kuvittelen erottavani teltan seinät, vaikka se on täysin mahdotonta. Olen ollut luolassa yksinäni muutaman kerran aiemminkin, ja joka kerran kokemus on ollut eri tavalla kiehtova. Se voisi olla pelottava, mutta vielä enemmän se on hämmästyttävä.

Leiriin jäämiselläni on myös konkreettinen tarkoitus. Lepo karkoittaa viimeisetkin rippeet mahdollisesta adrenaliinienergiasta liukastumiseni jälkeen. Jos lepojakson jälkeen uskallan luottaa jalkaani, tiedän sen olevan oikeasti riittävän kunnossa. Ensisijaisesti kuitenkin nautin leirissä olemisen henkisestä elementistä ja hetkellisestä tauosta kulussa. Lepojakso rytmittää päivää, jonka tiedän jatkuvan vielä pitkään.

Tunnin kuluttua alan kuulla kaukaista puhetta aivan oikeasti. Muutamia minuutteja sen jälkeen ensimmäiset valonsäteet saapuvat maailmaani. Kukkulan takaa kohoava kajo ei ole aurinko vaan Jaken naurettavan tehokas Scurion-otsalamppu, mutta auringonnousua se minulle vastaa.

Nousen makuupussistani ja totean jalkani olevan täysin kunnossa. Alan pukea luolakamoja ylleni.

Kello 17.00 - 20.00: Gouffre Bergerin suuret salit, ylöspäin

Luolasäkit jälleen selässämme aloitamme paluumatkan. Camp One luolan puolivälissä on useiden retkien tavoitepiste. Tämän retken tavoitteena oli käydä vielä paljon pidemmälläkin, mutta hidas tahtimme ja liukastumiseni ovat tehneet sen mahdottomaksi. Salle des Treizen tuolla puolen luola käy vaativammaksi, ja meillä ei ole tällä nopeudella mitään järkeä käydä siellä.

Lepohetken jälkeen luotan taas fyysiseen suorituskykyyni, ja vaikka retki on jo kestänyt seitsemän tuntia, ei väsymyksestä ole tietoakaan. Se onkin hyvä, koska Camp Onesta takaisinpäin kulku on lähes pelkkää ylämäkeä. Suurissa saleissa ei välttämättä jatkuvasti huomaa kulkevansa tasaisesti alaspäin, mutta toisin päin matkatessa jalat väsyvät aivan eri tavoin. Kiivettävät lohkarevuoret ovat korkeampia, vesiputoukset täytyykin päästä ylös eikä alas.

Olemme selvästi ylimitottaneet tutkimusretkemme tavaratarpeen. Selässämme kulkee täyteen leiriyöhön riittävä kalusto, mutta olen ryhmästämme ainoa joka on makuupussiaan käyttänyt. Muiden makuupussit ovat valtavassa kuivasäkissä, josta nyt tulee jonkinlainen yleinen riippakivi. Se päätyy lopulta Velman kannettavaksi.

Normaalisti matka Camp Onelta ylös vie kaksi kertaa niin paljon aikaa kuin laskeutuminen. Tämän arvion mukaan me olisimme ulkona aamukahdelta. Periaatteessa nopeampikin kulku onnistuisi, mutta muu ryhmä ei ole levännyt ja eteneminen on edelleen verkkaista.

Kivikossa meitä vastaan tulee slovakialainen ryhmä, karbidilamput punaista valoa hehkuen. Nyökkäämme heille, emme jää rupattelemaan, olemme kaikki liikkeellä ja salien tiloissa ohitus ei ole samalla tavoin intiimi kokemus kuin ahtaissa köysikuluissa.

Vesiputouksessa täytämme vesipullojamme ja heitämme niihin puhdistustabletteja. Periaatteessa luolavettä jotkut juovat puhdistamattakin, mutta toiset saavat siitä mahanpuruja - eikä tosiaan ole mitään takeita, että edes perusleirin yläpuolella vedestä ei löytyisi bakteereita tai pieneliöitä.

Nyt kun en enää varo raajojani voin nauttia valtavasta tilasta. Jalkani nousee yllättävän vaivattomasti. Oltuamme maan alla 10 tuntia kipuamme Puits Aldon pohjalle, paikkaan, josta alkavat raskaat köysinousut.

Kello 20.00 - 22.30: Gouffre Berger, kuilut, ylöspäin

Lyön nousukahvani kiinni ja alan kiskoa köyttä. Se venyy melkoisesti, kuten 40 metriä staattistakin köyttä tekee. Vähitellen kohoan pohjalta ylöspäin.

Köysi tekee tasaista ylös-alas -heiluriliikettä. Jousiefekti häiritsee joitakin kiipeilijöitä, mutta olen Yorkshiressa opetellut käyttämään joustavuutta hyväkseni. Köyden mennessä alaspäin nostan kahvojani, ylös joustaessa ponnistan. Käytän köyden omaa liike-energiaa helpottamaan kulkuani. Tätä kyllä tarvitsen, koska Aldo on korkein koskaan kohoamani köysiosuus. Lost Johns'in Centipede oli teknisesti vain 2 metriä matalampi, mutta siinä oli loppuosassa mahdollista käyttää seinää hyväksi. Aldon köysi roikkuu keskellä salia.

Kiipeäminen ei ole kevyttä, muttei liioin tuskallista. Yllättävässä älynväläyksessä olen sullonut vesipullon suureen saappaaseeni, ja juon siitä aina kun siltä tuntuu. Säkkini painaa melkoisesti, mutta vähemmän kuin taakkani Lost Johns'issa. Melko nopeasti saavutan kuilun huipun ja erkanen railoon joka johtaa poispäin tilasta. Tässä vaiheessa yläankkuri heittäytyy hankalaksi ja luolasäkkini koettaa pudota väärälle puolelle poikkikulkuköyttä. Kiroilen luovasti samalla kun setvin sotkuani. Muut ovat niinikään nousemassa köysissä.

Aldon jälkeiset lyhyet köysinousut etenen heittämällä. Yleensä luolaryhmä kulkee yhdessä, mutta köysiosuuksilla tämä ei ole viisasta: köysisektioissa seuraavan odottelu muodostaa helposti ahtaisiin luolan osiin jonoja, ja jonottaminen johtaa palelemiseen sekä vie kallisarvoista aikaa. Ymmärryksemme onkin, että Aldosta eteenpäin kuljemme kukin omaa tahtiamme ja kohtaamme vasta köysinousuista selvittyämme.

Ryhmän hajaantuminen häiritsee minua ensin, varsinkin kun kuulen takaani jossain vaiheessa tuskaista parkunaa. Vaihdan Velman kanssa etummaisen paikkaa ja lähden katsomaan onko kaikki kunnossa. Onneksi kyseessä on vain uppiniskaisesti käyttäytyvä varuste ja sen aiheuttama normaali muutaman sekunnin primitiivireaktio. Saan Elinalta ja Jakelta "kaikki OK" -raportin, ja lähden sitten eteenpäin. Vastaan tulee taas uusi porukka ja heidän ohittamisensa tapahtuu vaihteeksi hankalassa kapeikossa, kiinnitettynä poikkikulkuköysiin.

Lyhyet ja pitkät köysiosuudet kulkevat ohi. Eräässä kuilussa köysi näyttää ikävän hiertyneeltä, mutta hiertynyt kohta on niin matalalla että käytän sitä silti Velman noustessa toista köyttä pitkin. Käyttämällä kahta köyttä yhtä aikaa pidämme etenemistahtia yllä ja pääsemme nopeasti seuraavaan osioon.

Valitettavasti se on Meanders. Tässä vaiheessa köysinouseminen on jo kuluttanut voimia, ja ahtaaseen suikeroon lähteminen ei alkuunkaan houkuttele. Nyt luolasäkkini on jatkuvasti tiellä, tai olen väärällä korkeudella, tai jokin muu tuntuu olevan pielessä. Velmalla on rasituksenaan makuupussit sisältävä kuivasäkki, jota opimme molemmat todella vihaamaan. Säkki on ärsyttävä möhkäle jota ei voi kohdella aivan niin railakkaasti kuin tavallista luolareppua, se on aivan liian suuri kannettavaksi selässä ja jää jumiin jokaiseen kulmaan jos sitä kuljettaa narun päässä. Monet kohdat vaativat kahden hengen ponnistuksia, jotta säkki saataisiin niistä läpi edes jotenkin ehjänä. Liika tavaramäärämme oli suurissa saleissa ärsyttävä, köysinousuissa se muuttui taakaksi ja nyt ahtaassa kiemurtelussa siitä on tullut joka käänteessä kirottava vitsaus.

Lisäksi Meanderit ovat kylmät. Niissä kulkiessa joutuu jatkuvasti olemaan vartaloltaan kiveä vasten, ja koska säkkejä vietäessä liikkuminen on hidasta, palelu uhkaa. Puolivälissä sijaitseva 38-metrinen köysinousu vaihtaa hetkeksi ahtautumisfrustraation ylöspäin prusikoinnin raskauteen, mutta köydessä sentään lämpenee. Köysinousun fyysistä raskautta ei helpota tieto, että sen ahtaan yläankkuripisteen tuolla puolella on palattava kuljettamaan inhottavan muotoisia luolasäkkejä kapean railon halki.

Meanderien loppuosa alkaa olla todella tuskallista menoa. Vaikka suunnistuksen yhdessä ainoassa railossa pitäisi olla suoraviivaista, kannan jatkuvasti huolta kulkukorkeudestani. Railossa kun ei kuljeta pohjaa pitkin, vaan yleensä joidenkin metrien korkeudella. Väärän korkeuden valitseminen saattaa tarkoittaa ettei jaloille ja käsille löydykään otteita, tai että yhtäkkiä edesssä on kohta josta ei helposti mahdukaan läpi. Kuljemme uomaa vastavirtaan, mikä tarkoittaa että uloskäyntimme on lähellä suikeron ylälaitaa.

Suikero tuntuu loputtoman pitkältä. Kun se viimein aukeaa Puits Cairnin alakammioon, olemme väsyneitä ja kylmissämme. Olemme olleet maan alla yli 12 tuntia. Tajuamme, että olemme kuulleet Jakesta ja Elinasta mitään viimeksi yli puolitoista tuntia sitten.

Kello 22.30 - 01.00: Gouffre Berger, sisäänkäyntiosa, ylöspäin

Pakkaus- ja kuljetusstrategiassamme on liian tavaramäärän lisäksi toinenkin paha moka, joka kylmässä Cairn Chamberissa käy todella ilmeiseksi. Olennaiset tavarat ovat nyt hajallaan ihmisillä pitkin luolaa. Minulla on kaikki omat varusteeni plus trangia, Velman roudaamassa kuivasäkissä on kolme makuupussia ja lämpimiä vaatteita. Cairn Chamber olisi hyvä paikka jossa laittaa lämmin ateria auttamaan lyhyen mutta raskaan loppuosuuden yli, mutta vaikka meillä on vettä ja keittoväline, kaikki keitettävä muona on Jaken tai Elinan kannossa.

Viimeisessä viestissäni perässä kulkevalle kaksikolle olin huikannut "nähdään Meandereissa" tai jotain sen suuntaista. Olin olettanut, että suikerossa minun ja Velman kulku hidastuu niin paljon, että Jake ja Elina saavat meidät kiinni. Näin ei kuitenkaan käynyt, eikä kylmä railo ole järkevä paikka johon jäädä odottamaan ketään. Cairn Chamber on ensimmäinen luonteva taukopaikka. Kymmenen minuutin tauko avaruushuopien sisällä johtaa ainoastaan siihen, että menofiilis haihtuu ja omasta väsymyksestään tulee tietoiseksi.

Pohdimme toimintastrategiaa. Ryhmän hajaantuminen ei ole mitenkään hyvä asia, ja meidän on valittava lähdemmekö saman tien ylös luottaen että Jake ja Elina ovat perässämme ja että heillä on riittävästi energiapatukoita sekä jaksamista loppuun asti, vai koetammeko odottaa heitä tässä. Päädymme odottamisen kannalle. Avaruushuopa ei enää riitä lämpimänä pysymiseen, joten otamme käyttöön kynttilän joka sytytetään avaruushuopateltan alle. Ehjiä avaruushuopia on kuitenkin jäljellä vain yksi, enkä itse oikeastaan halua jäädä sellaisen alle istumaan. Päädyn sen sijaan vaihtamaan haalarin alaisen vaatetukseni kokonaan. Märkä ja kylmä tekninen kerrasto siirtyy reppuun, josta kaivan välikerroksekseni karvahaalarin. Niinikään kastuneet märkäpuvun sukat lähtevät jaloistani ja korvaan ne vaellussukilla. Kenkiin sijoitetut pienet muovipussit estävät märkiä saappaita kastelemasta niitä oitis uudelleen. Kun vielä vedän kypärän alle hiihtopipon ja vaihdan märät hansikkaat neopreenikäsineihin, olen taas kauttaaltani lämmin. Väsymystä ja nälkää nämä toimenpiteet eivät tietenkään poista.

Ihminen selviää nukkumatta vaikka viikon, jos muut olosuhteet ovat kunnossa. Ei meillä tässä mitään hätää ole, mutta Jaken ja Elinan tilanteesta ei ole mitään hajua. Ehkä he ovat alapuolellamme hyvissä voimissa nousemassa köysiä tai Meandereita. Ehkä he ovat voimiensa äärirajoilla, vailla lämpimiä vaatteitaan ja tarvitsisivat aterian jaksaakseen ylös. Tai ehkä heille on tapahtunut jotain.

Laskeudun takaisin Meandereihin ja kuljen niitä niin pitkälle kuin helposti pääsen. Ilman reppua kulkuni on väsyneenäkin vaivatonta ja nopeaa, mutta en tahdo uskaltautua mihinkään missä on vaara lipsahtaa ja pudota. Huhuilen loppuryhmäämme, mutta ahtaassa railossa ääni ei kanna kauas. He voisivat olla meistä kymmenen minuutin matkan päässä eivätkä välttämättä kuulisi mitään.

Oma väsymyksemme alkaa viedä minusta ja Velmasta voiton. Odottelu tällä tavoin ei johda mihinkään, eikä palaaminen suikeroon ole lopulta viisasta. Tajuan olevani todella poikki. Olemme odottaneet Cairn-kuilussa yli tunnin, täältä on lähdettävä liikkeelle vielä kun raajoissa voimaa riittää.

Kuilusta yläpuoleltamme näkyy valoa ja kuuluu ääniä. Pian ensimmäinen ranskalainen luolalija laskeutuu köyttä pitkin luoksemme. Kolmehenkinen seurue on matkalla alaspäin, ja helpottaa meidän päätöstämme. Velma selittää heille ranskaksi, että kaksi ryhmämme jäsentä on nousemassa ylös mutta emme tiedä tarkalleen missä he ovat. Pyydämme kolmikkoa ohi mennessään varmistamaan, että kavereillamme on kaikki ok.

Sitten olemme tehneet voitavamme. Käysien vapautuessa kiinnitämme kahvamme jälleen niihin ja lähdemme ylöspäin. 30-metrinen Cairn tuntuu jatkuvan loputtomiin. Velma on näennäisen väsymätön, kuivasäkin kanssakin hän vipeltää ylöspäin tuntuvasti minua sukkelammin. Oma vasen käteni ei jaksa enää, jossain Meanderien syöverissä tai köysiankkurilla olen varmaan kiskonut sillä aivan liikaa. Oikeaoppinen köysinousu vaatii onneksi vain marginaalisesti käsivoimia. Tietenkään jalkanikaan eivät enää tahdo jaksaa.

Nousunopeuteni on alle puolet siitä, mitä se oli vielä Aldossa. Allani riippuva säkki tuntuu lyijystä tehdyltä. Pulloveteni riittää juuri ja juuri yläankkurille asti. Ankkuri tuntuu poikkeuksellisen sekavalta viritykseltä ja omat naruni ovat taas sen ympärillä aivan miten sattuu.

Köysitekniikkakoulutuksessa painotettiin, että SRT:n on sujuttava automaattisesti siten, että se onnistuu myös voimattomana ja puolitajuttomana. Fyysinen uupumus ei onneksi tunnu pysäyttäneen ajatuksiani, edelleen pystyn ongelmitta keskittymään tekemiseeni ja kiinnitän itseni huolellisesti poikkikulkuköyteen ennen kuin alan irrottaa itseäni nousuköysistä. Väsymyksen ja ahdistuksen läpikin pystyn kokemaan hienoista tyytyväisyyttä siitä, etten 14 tunnin jälkeenkään ole vielä liian zombiemaisessa tilassa toimiakseni oikein.

Silti nouseminen on tuskaa. Cairnin jälkeen seuraa pari lyhyempää köysikiipeilyä seinän vieressä, sitten 27-metrinen Ruizin kuilu. Ruizissa jaksan enää kaksi vetoa peräkkäin lepäämättä kun Aldossa tein vielä 20. Lopulta saavutan sen päällä oleavn hataran puusta, syljestä ja purkasta koostuvan tasanteen ja ryömin sen ylitse sisäänkäyntiköyden luo. Viimeiset kymmenisen metriä näen yläpuolellani pieniä valkoisia täpliä, ja tajuan niiden olevan tähtiä kirkkaalla yötaivaalla.

Reilua tuntia Cairnista lähdön jälkeen olemme ulkona. Tämä on luultavasti ollut kaikkien aikojen hitausennätys. Kokonaisuudessaan luolaretki on kestänyt 15 tuntia. Olemme pimeällä ja hiljaisella perusleirillä keskellä ei yhtään mitään, ja puolet tiimistämme on vielä sisällä.

01.00 - 11.00: Perusleiriltä Autransiin

Jarkko ja Elina ryömivät luolasta ulos puoli neljän aikoihin aamuyöllä, lopen uupuneina mutta omin voimin. Ei heillä mitään hätää ollut, he olivat vaan joutuneet ahtaissa paikoissa ohittamaan vastaantulevia ryhmiä ja tämä oli hidastanut heitä ennestään.

Ennen heidän saapumistaan olen Velman kanssa vallannut yhden perusleirin teltoista ja kömpinyt sinne makuupussiin. Tappavasta väsymyksestä huolimatta nukkumisesta minulla ei ole ollut toivoakaan. Teltta on minua lyhyempi, sijaitsee todella epämukavasti kaltevalla kivellä ja sinne sijoitettu makuualusta tuntuu noin millimetrin paksuiselta. Jalat koukussa ja kivien painaessa selkää uni oli kiertänyt minut kaukaa. Camp Onessa oli paljon mukavammat oltavat. Satunnaisesti olen kuullut puhetta, kun luolasta on noussut ihmisiä jotka ovat jääneet leiriin nukkumaan.

Aamuyön tunnit kuluvat epämääräisessä horkassa. Lopulta seitsemän aikoihin en jaksa enää maata paikallani. Kiipeän ulos katselemaan paikkoja aamuauringon valossa.

Perusleiri on kaaos. Telttojen lisäksi ihmisiä nukkuu kivikossa ja heinikossa. Jake ja Elina ovat vaan kaivaneet makuupussinsa esiin, levittäneet kuusen alle avaruushuovat ja käyneet nukkumaan. Heidän alustansa näyttää mukavammalta kuin kova kivi jolla olen itse maannut. Pari tuntematonta harrastajaa on vaan pannut pitkäkseen kivelle ilman edes makuupussia.

Paikkoihin sattuu, muttei kohtuuttomasti. Suurempana yllätyksenäni jalatkin tuntuvat kantavan. 15 tunnin kävelyn jälkeen rikkinäisen nilkkani kuuluisi olla korkeintaan puujalan tasoinen, mutta pystyn sekä varaamaan siihen että kävelemään vaivattomasti.

Muutkin pönkivät jaloilleen. Kokkaamme aamiaista. Kuuma pussikeitto on parasta, mitä olen koskaan maistanut. Tekstiviestitämme Mirille noutopyynnön, pakkaamme tavaramme ja lähdemme vaeltamaan autotietä kohti.

Kävely on kivikkoista ylämäkeä, ja siihen kuluu yli tunti. Se on nuutuneelle raskas kokemus, todellakin viimeinen kärsimys josta Berger-kävijän on selvittävä ennen voitokasta kotiinpaluutaan. Parkkipaikalla meitä odottaa kyyti, mehua ja croissantteja. Autransissa heitän kamoja hieman kuivumaan, peseydyn, syön julmetun kokoisen annoksen nuudeleita, nappaan lihasrelaksantteja ja kaadun pehmeään petiin aikeenani nukkua vähintään vuosi. Olen unessa suunnilleen sillä hetkellä kun pääni koskettaa tyynyä.

Perjantai, 27.7. 2012

Päivän eläin: Pieni lisko, joita asui hylätyn tien viereisellä kalliolla

Aikeistani huolimatta herään iltapäivästä. Olo on retken jälkeen aika voipunut, ja keittiöön laskeutuminen vie valtaosan käyttöenergiastani. Unen tarvetta en kuitenkaan enää tunne.

Päädyn lähtemään Mirin ja Velman kanssa ajelulle. Kauniiden maisemien katselu auton ikkunasta tuntuu juuri sopivalta touhulta tälle päivälle. Olen kuvitellut, että voimani eivät riitä kuin istuskeluun, mutta sitten vastaan tulee hylätty ja puoliksi romahtanut autotie vuoren kupeessa, enkä malta olla lähtemättä mukaan kun muut lähtevät katsomaan, minne se johtaa. Kävely tuntuu hyvältä, ja tieltä avautuvat maisemat ovat mahtavat.

Illalla pohdin Berger-retkeämme yksin ja yhdessä. Matkan Camp Oneen ja takaisin ei kuuluisi olla mikään eeppinen kokemus, eikä sen ainakaan pitäisi viedä viittätoista tuntia. On ollut hyödyllistä havaita, että selvästi jaksan huomattavasti pidempiä luolaretkiä kuin olen kuvitellut, mutta jotta retkissä olisi mitään mieltä, voimat tulee käyttää järkevästi. Retkimitoituksemme oli alusta alkaen pielessä - mutta toisaalta emme me voineet sitä tietää kokeilematta. Järkevää olisi ollut ottaa tavoitteeksi vain mennä Camp Oneen ja takaisin - mutta koska toista retkeä ei olisi voinut tehdä, ylimitoituksen tavallaan ymmärsi.

Tulen siihen tulokseen, että oppimiskokemuksena tämä retki oli meille kaikille jotakuinkin välttämätön, ja sellaisena korvaamattoman arvokas. Lisäksi, huolimatta yhä jatkuvasta uupumuksesta huomaan kaipaavani takaisin Bergeriin. Jos minulla olisi tilaisuus lähteä sinne uudelleen, tekisin monet asiat alusta alkaen toisin, en kompastelisi moonmilkillä, en sekoilisi Meanderien kulkukorkeuden kanssa, varmasti pääsisin pidemmälle. En tiedä selviäisinkö pohjalle asti, kaikki oikeasti vaikeat osat jäivät vielä kokematta, mutta tahtoisin todella yrittää. Luultavasti se olisi seuraava oppimiskokemukseni.

Lauantai, 28.7. 2012

Päivän filosofia: Kaikki on turhaa paitsi Gouffre Berger

Velma ja Miri lähtevät Bergeriin, ja jostain syystä en lähde heidän mukaansa. Vasta vietyäni heidät Molieren parkkipaikalle tajuan, että olisin todella tahtonut mukaan. Raajani ovat yhä väsyneet, mutta sillä ei ole mitään väliä.

Ola aikoo lähteä uudelle pohjaretkelle. Haluaisin hänen mukaansa niin kovin että sattuu, eikä tällä ole edes mitään tekemistä minkään lomaihastuksen kanssa. Pienen ja hassun hormonitoiminnasta johtuvan mutrun ajattelussani on täydellisesti jyrännyt lähes uskonnollinen kokemus. Gouffre Berger on osunut minuun yhtä kovaa kuin Ogof Ffynnon Ddu kolme vuotta aiemmin, ja ajatus siitä, että minun on odotettava ties miten kauan ennenkuin pääsen tänne uudelleen on kivulias.

Kestää kauan ennenkuin osaan prosessoida tuntemuksiani tuolla tavoin. Käytän päivän epämääräisen pahan olon vallassa, enkä tajua mikä oikein on pielessä. Järkeni on kertonut minulle, etten ole vielä toipunut riittävästi lähteäkseni uudelleen luolaan, että vain hidastaisin Olan ja hänen kaveriensa menoa. Olen niin tottunut kuuntelemaan järkeäni, että kestää kauan tajuta miten suuret asiat sitä vastassa nyt ovat.

Huomenna voisi varmaan lähteä johonkin luolaan, mutta jos se ei ole Berger, en löydä itsestäni siihen kiinnostusta juuri nyt. Kotona olisi Ropecon, ja se on oikeastaan ainoa asia, joka mitenkään tässä vaiheessa heilauttaa mittareita. Mirin ja Velman palatessa retkeltään (ainoastaan Meanderien loppuun, luolassa oli ruuhkaa) saan kuulla kuilujen köysien kuluneen likimain vaarallisiksi Kohta alas ei ole enää kenelläkään muulla kuin purkuryhmällä mitään asiaa.

Majoituskeskus on meluisa ja täynnä hääriviä ihmisiä. En kestä seuraa, ja ajatus ravintolaillallisesta ahdistaa. Voisin syödä ulkona jos sen voisi tehdä jotenkin yksinkertaisesti, mutta mahdollisuutta ei tästä maalaiskylästä löydy. Kaipaan korutonta luola-ateriaani, kuumaa keittoa kokoontaitettavasta kupista syvällä maanpinnan alapuolella.

Poistun hälystä yksikseni kävelylle, setvin ajatuksiani. Haluan palata tänne uudelleen. En edes tarkoita nimenomaan Bergeriä, vaan mitä tahansa mistä löydän saman aution askeettisuuden. Haluan tehdä luolaretkiä paikkoihin, jotka todella tuntuvat tyhjiltä ja etäisiltä. Haluan kauas kuljetuilta poluilta. Tajuaminen tuo rauhallisuuden ja helpotuksen ahdistukseeni.

Palaan leirikeskuksen keittiöön. Pitkän pöydän ääressä ranskalaiset syövät meluisasti kuuuden ruokalajin illallistaan. Minä istun yksikseni syrjäiseen pöytään, kuorin itselleni avokadon ja lämmitän kupillisen nuudeleita, kastan liemeen hieman leipää. Nautin ateriastani yhtä paljon kuin muutkin, ehkä enemmänkin.

Sunnuntai, 29.7. 2012

Päivän lukukokemus: Janosin Etana. Aika wau.

"You do realize the camp is over?" Rémy kysyy minulta nähdessään parin suomalaisen vielä mittailevan köysiä luolaretkeä varten. Kieltämättä leirikeskus ja telttakylä ovat aamun aikana kummasti tyhjentyneet. Olin olettanut tapahtuman jatkuvan vielä tälle päivälle, mutta näköjään näin ei ole: järjestäjät ovat pakkaamassa kimpsunsa sekä suksimassa tiehensä, ja toivoisivat meidänkin näin tekevän. Lentomme toki ovat vasta huomennna. Ranskalainen järjestelmällisyys on iskenyt jälleen.

Olemme kuitenkein jo tottuneet siihen, että asiat ovat vähän sinne päin, eikä uutinen meitä edes suuremmin heilauta. Ryhdymme pakkailemaan tavaroitamme kauniissa ulkoilmassa. Olalla on lainassa jotain kamaani ja kyselen hänen peräänsä. Ilmeisesti viimeisin havainto hänestä on eilisyöltä yhden aikaan, kulkemassa Meandereita alaspäin. Tämä on minusta jotenkin suunnattoman hilpeää.

Asiat sentään järjestyvät melko vähällä käsienheiluttelulla. Saamme luvan jäädä leirikeskukseen vielä yhdeksi yöksi (vaikka kauniissa säässä kyllä nukkuisi vaikka taivasalla) ja Olakin ilmaantuu paikalle iltapäivästä. Hän on tehnyt jokseenkin eeppisen pituisen retken ja roudannut sen päätteeksi luolan sisäpuolen leirin telttoja ylös kovasti hapertumassa olevia köysiä pitkin. Ohimennen kuulen, että Bergerin purkuoperaatiota suorittamaan on lupautunut joku vasta paikalle saapumassa oleva brittiläiinen organisaatio. Voin kuvitella heidän tehneen ranskalaisten kanssa diilin valmiiksi rigatusta luolasta jonka he sitten purkavat, ja suunnattomasta järkytyksestä kun heille valkenee, että valmis riggaus tässä yhteydessä tarkoittaa köysiä, jotka ovat käyttöikänsä viime minuuteilla ja monesta kohtaa solmittu vioittuneiden osien ohittamiseksi.

Maanantai, 30.7. 2012

Päivän näky: Lentokoneen ikkunasta näkynyt todella korkea vuori, ehkä Mount Blanc

Leirikeskus tyhjenee aamupäivän aikana. Niin belgialaiset jalkapalloilijat kuin kesäleirillä olleet vammaisetkin lähtevät samaan aikaan kanssamme tien päälle. Ryhmämme hajaantuu taas kahtia - osa lentää Suomeen Genevestä, osa Lyonista.

Päivä koostuu puuduttavasta odottelusta lentokentillä. Onneksi taskutietokoneessa on yhä jäljellä kirjoja ja mitään oikeita vastoinkäymisiä ei tule. Koneessa torkun ja näen unta luolista. Kotona on hiljaista, mutta kaapista löytyy onneksi vähän syötävää.

Tiistai, 31.7. 2012

Päivän näyttelijä: Joseph Gordon-Levitt

Herätessäni minulla ei ollut aavistustakaan, missä oikein olin, mutta vähällä pähkäilyllä se palasi mieleen. Hommia olisi riittänyt, mutta toistaiseksi saivat tavaratkin jäädä vielä laukkuihin ja sähköpostit kirjoittamatta. Loman jälkeen ansaitsee lomapäivän.

Selvisin ulos kotoa katsomaan Dark Knight Risesin, josta aivan pidin; Nolanin leffa näytti ja kuulosti taas aivan mielettömältä, ja mahdolliset logiikkavirheet eivät häirinneet ekalla vilkaisulla. Kävin myös pikaisesti uimassa. Suurena vastoinkäymisenä fillarista puhkesi etukumi. Millä sitä nyt pääsee liikkumaan kun Katajanokalle johtavat ratikkakiskotkin on revitty auki?

Jos muuta ei ole ilmaistu, sivun sisältö (C) Dare Talvitie. Ota yhteyttä